ALEKSIJEVITSH  SVETLANA

Tsernobylistä nousee rukous

Kuka luki: äiti

Keväällä 1986 olen sairaalassa saamassa neljättä lastani, tätä jonka kanssa tätä kirjallisuusblogia rakennamme. Tv:n ja uutisten kautta alkaa tulvia tietoa siitä, että Neuvostoliitossa on tapahtunut ydinonnettomuus. Tuulet tuovat saastepilvet Eurooppaan ja myös Suomeen. Puhutaan laskeumista myös Suomen alueella. Ajattelen hiekkalaatikolla leikkiviä lapsiani. Hiekkaa tuskin vaihdetaan. Minähän olen turvassa, olen sairaalassa.

Tsernobylissa ihmiset kokoontuvat parvekkeille valoshowta. Tietämättömyysen sumu verhoaa alueella. Viranomaiset rauhoittelevat, tämä on hallittavissa. Tämä on vain tulipalo. Tiedemiehet vaiennetaan.

”KAIKKI HYVIN. MITÄÄN VAARAA EI OLE. KUNHAN MUISTATTE PESTÄ KÄTENNE ENNEN ATERIAA.”

Tieto leviää maailmalle hitaasti. Suuria säteilymääriä mitataan lähinaapureissa ja säistä johtuen myös Euroopassa. Neuvostoliitto tiedottaa onnettomuudesta kahden päivän kuluttua, kun säteilyarvot ovat jo naapurimaissa huipussaan. Paikalla säteilymittarit ylittävät arvot, joita voidaan mitata. Evakuoiminen aloitetaan. Vanha mies tuo lähtöpaikalle kotinsa oven haluten sen mukaan, koska hänen koko sukunsa vainajat ovat levänneet viimeisellä matkallaan oven päällä. Mummot tulevat ikonit huolellisesti kainaloon käärittynä. Ollaan lähdössä viimeistä kertaa kotikylästä. Kaikki eivät halua lähteä, mitään ei näy, mitään ei kuulu, mikään ei maistu, ei voi olla iso hätä. Karjaa teurastetaan ja haudataan. Autoja ja koneita kuopataan maanpeittoon, koska ne säteilevät. Aamulla ne on kaivettu ylös ja matkalla myytäviksi lähialueen ulkopuolella.

Reaktoria yritetään sammuttaa. Sadat paikalle komennetut pelastustyöntekijät työskentelevät  ilman kunnollisia suojavarusteita muutaman minuutin kerrallaan. Maakerroksia kaivetaan. Kaikki vaikuttaa näpertelyltä onnettomuuteen nähden. Monet  sairastuvat ja kuolevat säteilyn aiheuttamiin sairauksiin. Säteilyyn kuolleita haudataan jopa 1,5 metristen lyijykuoren alla. Haudat säteilevät silti ja hautausmaille menemisestä varotetaan. Linnut tippuvat kuolleina maahan. Perheitä kehotetaan olemaan hankkimasta lapsia. Mummot palaavat keräämään kurpitsansa, tomaattinsa  ja melooninsa, kesä on ollut hyvä. Pakolaiset harhailevat etsien paikkaa sukulaistensa luota, jotka eivät ota heitä vastaan, koska he säteilevät. 500 kylää saastuu elinkelvottomaksi.

Tästä kaikesta kirjoittaa valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitsh kirjan, mikä perustuu aikalaisten haastatteluihin. 

Kirja on dokumenttiromaani. Kirja ei puutu elämään Tsernobylin jälkeen Valko-Venäjällä. Kirja ilmestyy 1997 ja sensuroituna laitoksena Suomeksi vuonna 2000. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin 2017 Aleksijevitsh saa kirjastaan, mistä sensuroinnit on poistettu, kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Suomessa tiedotetaan ceesiumlaskeumista ja ainakin poronlihasta, metsämarjoista ja sienistä sitä löytyy. Kieltoja ei kuitenkaan tule, varovaisuus jää omalle vastuulle. Kiittelen jälkeenpäin ruuhkavuosia. En ollut niin ahkerasti marjastamassa enkä sienestämässä.

Kirja ei ole mukavaa iltalukemista, mutta se tietoisku jokaiselle ydinvoiman kannattajille. Niin turvallista ydinvoimalaa ei voida rakentaa etteikö riskejä olisi. Sen myöntävät tiedemiehetkin. En ole ydinvoiman kannattaja ja kirjan luettuani vieläkin vähemmän, sillä tämä ei ole keksittyä kirjallisuutta. Tämä on totta. Kyllä se dekkarit voittaa. Suosittelisin kirjaa kaikille ydinvoiman puolustajille ja siitä päätöksiä tekeville.

Mikko Kamula

Ikimetsien sydänmailla

Kuka luki: tytär

Pitkän talven jälkeen löysin sattumalta kirjastosta Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla. Talven pimeinä iltoina tuli kyllä luettua, mutta mikään kirja ei jättänyt minulle tällaista oloa. Mikko Kamulan Metsän kansa-sarjan aloittava kirja sai minut täysin lumoihinsa. Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Sitä ei malta laskea käsistään, ja kun on pakko lopettaa, jää odottamaan sitä hetkeä jolloin voi taas jatkaa kirjaa.

Ikimetsien sydänmailla sijoittuu 1400-luvun Savoon. Se kertoo Juko Rautaparran uudisraivaajaperheestä.

Pääpaino on perheen kolmessa lapsessa; metsästäjäksi halajavassa Heiskassa, uudisraivaajien arkeen kyllästyneessä Varpussa ja perheen pienimmässä Tenhossa, jolla on erityinen suhde Rautaparran tilan kodinhaltijaan.

Ikimetsien kansa on kiehtova sekoitus arkielämän kuvausta sekä suomalaista mytologiaa. Myös luonnonkuvaus on kaunista. Kirjassa arkiset työt ja maahiset, tietäjät ja haltijat sekoittuvat yhteen. Tarina ei suinkaan ole vain arjen kuvausta, vaan Rautaparran perheen elämä muuttuu heidän kohdattuaan lapinnoidan metsästysretkellä. Lappalaisnoidan viha johtaa tragediaan ja Juko vannoo kostoa. Samaan aikaan veronkantajilta piilottelu alkaa käydä hankalammaksi ja alueella alkaa liikkua muiden heimojen retkikuntia, joka johtaa jännitteisiin.

Metsän kansa-sarja on kaavailtu jopa kuusiosaiseksi, joten tarina jää kesken, ja henkilöhahmot vielä hieman pintapuolisiksi. Kirjassa on melko paljon eritasoisia juonikuvioita, ja se selkeästi pohjustaa tulevia kirjoja, mutta silti se on viihdyttävä romaani yksistäänkin luettuna. Kamulan teksti on hyvin miellyttävää ja tarinan rytmitys toimii. Silti se saa odottamaan seuraavaa osaa, jota ei onneksi tarvitse odottaa kauan, koska Iso Härkä on jo julkaistu.