Kate Atkinson
Hävityksen Jumala

Kuka luki: tytär

Kun poimin kirjastosta Kate Atkinsonin teoksen Hävityksen jumala, mielessäni kävi, että olen lukenut kirjailijalta jonkun erinomaisen kirjan jokunen vuosi sitten. En kuitenkaan lähtenyt tarkistamaan mikä teos se oli. Ja hyvä niin, koska näin lukuelämykseni oli täydellinen! Minulla ei ollut ennakkokuvaa kirjan tapahtumista.

Hävityksen jumala on itsenäinen sisarteos kirjalle Elämä elämältä, jonka Atkinson kirjoitti vuonna 2014. Ja onnistuin lukemaan kirjan viimeiselle sivulle saakka, ennen kuin muistin edellisen mestariteoksen. Ja mikä ahaa-elämys se olikaan! Näiden kirjojen taika on siinä,että kun ne loppuvat, jäät miettimään kirjoja pitkäksi ajaksi lukemisen jälkeen. Lukuelämystä parhaimmillaan.

Näistä kirjoista on hankala kertoa kovin tarkasti ilman juonipaljastuksia, mutta Elämä elämältä kertoo Ursula Toddin tarinan, jossa Ursulan elämä muodostuu monesta vaihtoehtoisesta tarinasta ja leikittelee mitä jos-ajattelun kanssa. Hävityksen jumala puolestaan kertoo Ursulan veljestä Teddystä, josta tulee pommikonelentäjä toiseen maailmansotaan. Kirjan painopiste on sodanjälkeisessä elämässä, jossa Teddyn on elettävä elämä, josta on jo luopunut. 

Molemmissa kirjoissa sisarukset ovat sodan pelinappuloita, Teddy pommittaa Halifaxillaan Saksaa, ja Ursula puolestaan kokee Lontoon pommitukset. Sama perhe, sama aikakausi, sama miljöö, mutta kirjat ovat kuitenkin itsenäisiä lukukokemuksia. 

Siinä missä Elämä elämältä oli kirja jota ei voinut laskea alas, Hävityksen jumala on hyvin hitaasti syttyvä. Mutta kun se pääsee vauhtiin, se pitää tiukasti otteessaan. Molemmat kirjat ylittävät perinteisen kirjan kronologian ja aikarakenteen. Elämä elämältä alkaa ja alkaa uudestaan varioiden Ursulan elämää, pienien valintojen kautta Ursulan elämä kulkee eri suuntiin.  Teddyn tarina kerrotaan puolestaan eri ajanjaksoja sekoittaen. Kun tarina liikkuu Teddyn lapsuudessa, siinä paljastetaan jo Teddyyn lapsenlapsien elämää ja kun taas tarina on ikääntyneen Teddyn ajanjaksossa, poiketaan Teddyn sotaan. Teddyn tarina paljastetaan heti alussa, mutta sen yksityiskohdat avautuvat vasta hiljalleen.

Ja millainen on Atkinsonin piirtämä sota? Sen mielettömyys sekoittuu moraalisiin kysymyksiin.

” Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita, vaan uhreja, jotka kannettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria siinä toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, muuri murtuisi jossain vaiheessa. ”

” Ja niin jatkui lintujen paiskominen muuriin . Ja yhä muuri oli pystyssä.”

”Kysymys kuuluu, tekisitkö sen uudestaan, jos pyydettäisiin-kaikesta jälkiviisaudesta huolimatta?”      

  

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä sotaromaani, vaan kuvaus myös sodan vaikutuksesta ihmisen elämään, lapsiin ja lapsenlapsiin sodan päätyttyä. Kuinka jatkaa siitä mihin jäi, jos entistä ei enää ole?

Kirjan lopussa on kirjailijan saatesanat, joissa Kate Atkinson avaa näkökulmaansa tarinankerrontaan, jota ei rajoita postmodernismi tai mikä sen jälkeen on ikinä ollutkaan, sekä sotaan, jonka moraalinen puoli on selvästi inspiroinut Atkinsonin kirjoittamaan nämä teokset. Tällaisia saatesanoja kaipaisi muihinkin kirjoihin. Ne syventävät lukukokemusta. 

Suosittelen Elämä elämältä sekä Hävityksen Jumalaa lämpimästi hyvän kirjallisuuden ystäville. Vaikka Elämä elämältä on kirjoitettu ensin (2014), lukisin itse mieluummin ensin Hävityksen jumalan ja siirtyisin vasta sen jälkeen Ursulan tarinaan. Toivottavasti Kate Atkinson palaa aihepiirin ja genren pariin. Hänen muut teoksensa ovat dekkareita, joihin en ole osannut tarttua.