Sinikka PaavilainenKyynelvaunut

Kuka luki? Äiti

 

Kirja kertoo Inkerin suomalaisten vaikeista vuosista Stalinin aikaan kolmekymmentäluvulta vuoteen 1953, jolloin Stalin kuoli.

Inkerin pieni kansa jäi sodan jalkoihin saksalaisten lähestyttyä Leningradia. Pommitusten keskellä ainaisella pakomatkalla väestö vaelsi paikasta toiseen, eikä turvapaikkaa tuntunut löytyvän. Suomen ollessa yhteistyössä Saksan kanssa se tarjosin inkeriläisille pakopaikkaa ja 63000 inkeriläistä tuli Viron kautta Suomeen sotaa pakoon. Sodan jälkeen 56000 inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon valvontakomission vaatimuksesta. Lupauksista huolimatta inkeriläiset eivät saaneet palata kotiseudulleen, vaan heidät pakkosiirrettiin ympäri Neuvostoliittoa pakkotöihin kolhooseihin ja vankiloihin kansanvihollisina. Perheet hajoitettiin.Kun passi otettiin pois, oli liikkuminen muualla lähes mahdotonta. Karkaamisia tapahtui ja olo oli silloin kovin turvaton. Stalin näki inkeriläisissä uhan Leningradille, tuossa pienessä, köyhässä kansassa, joka vain halusi elää rauhassa! Pakkosiirtoja kyynelvaunuissa oli ollut jo ensimmäisen maailmansodan aikaan. Aina oli aloitettava alusta niissä olosuhteissa mihin sattui joutumaan.

Paavilainen on koonnut kirjan haastateltuaan kolmen vuoden ajan kaiken kokeneita inkeriläisiä. Kirjassa on paljon kurjuutta, pelkoa, uhkaa, ahdistusta,  epäoikeudenmukaisuutta, toivottomuutta, nälkää, jolloin vaatteetkin päältä oli vaihdettava leipään. Kirjassa ilo on pisaroina ja onnellisuus kaukana. Kaikki on niin huonosti, että alkaa epäilemään asioiden todenperäisyyttä kuten lukiessa natsien teoista. Paavilainen julkaisi kirjan omakustanteena 2013, koska se ei kelvannut kustantajille.

Oliko kirja liian arka aihe ja liian syvälle menevä? Into-kustanne julkaisi kirjan seuraavana vuonna

korjattuna laitoksena.

Miksi luen tällaisia kirjoja kysyn itseltäni. Miksi en lue vain kirjoja, joissa on onnellista elämää ja onnellinen loppu? Olin juuri lukenut Ella Ojalan muistelmateokset Pitkä kotimatka ja Suomi näkyy, samaa aihetta käsittelevät kirjat, mutta varovaisemmin ja hieman pehmeämmin. Historia antaa vain

lukuja pakkosiirretyitä, paikkakunnista, menehtyneistä ja vangituista. Haluan tietää mitä ihmiset kokivat ja tunsivat, miten he selviytyivät ja jaksoivat elää ahdistuksen keskellä. Kun vielä elossa olevat muistelevat tuota kurjuuden aikaa, ei oikein sovi epäillä asioiden todenperäisyyttä.

Kirjaa lukiessa mietin myös mitä jos sota olisi päättynyt toisin? Kuka meistä olisi ilmiantaja, kuka myötäilijä, musta korppi oven takana ja miksi? Diktatuuri on eri maissa aiheuttanut kansalle suuria kärsimyksiä: Stalin, Hitler, Mussolin, Franco, Pinochet, Idi Amin... Kuka antaa diktaattorille vallan? Ketkä toimii koneiston osana? Yksin tämä kaikki tuho on mahdotonta.

Haastatellut inkeriläiset olivat ensin haluttomia puhumaan menneistä, sillä he olivat edelleen peloissaan. Kirjailija sanoi ottavansa kaiken vastuun julkaisusta. Kirjailija toteaa: Tänä päivänä tästä voi puhua.

Kirja ei ole mukavaa iltalukemista, sillä se mustat korpit tulevat jopa uniin. Dekkarit eivät ole totta, tämä kirja on. Kirjaa voisi suositella niille, jotka haluavat tietää mitä on virallisen historian kirjoituksen takana ja niille, jotka haluavat tietää mitä on virallisen historian kirjoituksen takana ja niille, jotka eivät halua unohtaa.