sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Seitsemännen portaan enkeli
Frank McCourt
Otava 1996
Kuka luki? Äiti


” Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu ihmeelliseltä, että ylimalkaan jäin henkiin. Lapsuuteni oli, kuten arvata saattaa täynnä kurjuutta – tuskinpa onnellisesta lapsuudesta kannattaisi kirjoittaakaan. Mutta vielä pahempi kuin tavallinen kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä sitäkin pahempi on kurja irlantilainen katolinen lapsuus.”


Luin kauan, kauan sitten Leon Uriksen kirjan Kolmiyhteys, missä kerrotaan irlantilaisten kärsimyksistä englantilaisten nöyryytyksien edessä 1800-luvun puolivälistä pääsiäiskapinaa 1916. Seitsemännen portaan enkelissä eletään neljäkymmentä lukua ja englantilaisille ei ole anteeksi annettu mitään vieläkään. McCourtin omaelämäkerrallinen kirja kertoo kurjaakin kurjemmasta lapsuudesta jopa niin, että välillä miettii voiko tämä kaikki olla edes osaksi totta. 

Nelilapsinen perhe tulee Irlantiin, äidin ja isän synnyinmaahan Amerikasta isoäidin maksettua matkaliput Frankin ollessa neljävuotias. Yksi lapsista on kuollut Amerikassa, mutta seitsemännen portaan enkeli tuo uusia lapsia sitä mukaa, kun hakee kuolleita parempaan suojaan. Alkoholisti isä ei pysy paria viikkoa kauempaa työpaikassa, ei tuo saamaansa palkkaa tai työttömyyskorvausta kotiin vaan eksyy pubiin, joita on riittävästi. Äiti hakee avustusta kunnalta, kirkolta ja avustusjärjestöiltä nöyryytyksen uhallakin pitääkseen perheen hengissä. Äiti parka, jonka voimat välillä loppuvat! Nälkää, hygienian puutteesta sairauksia, keuhkotautia, lavantautia, silmätulehduksia, resuisia vaatteita, kengättömyyttä, kylmyyttä, lohduttomuutta, pettymyksiä, pilkkaa, nöyryytyksiä, karua elämää, kovaa kuria koulussa ja kaiken yllä ainoa oikea kirkko pelottelee helvetin uhalla myös lapsia. Sukulaisilta ja naapureilta ei apua heru, kaikki ovat samassa kurimuksessa. Kurjuutta riittää liikaakin. Kaikkea tätä katselee Frank lapsen silmin, kun ovi paiskataan nenän edestä kiinni ja kirjoittaa siitä riipaisevan kirjan viisikymmentä vuotta myöhemmin asuessaan Amerikassa.

Välillä tapahtumat ovat surkuhupaisia ja kirjailija kertoo tapahtumista niitä enempää kauhistelematta. Muutkaan Limerickin ryysyrannassa eivät elä juuri paremmin. Frank elää toivossa. Pääsy Amerikan ihmemaahan voisi tuoda pelastuksen hänelle ja hänen perheelleen.
Ryntään jatkoteoksen Amerikan ihmemaassa perään. Kirja ei lähde lentoon edeltäjänsä tavoin, mutta luen sen kuitenkin mielenkiinnolla.

Ja jälleen kysyn itseltäni: Miksi luen tällaisia kirjoja? Miksi en lue vain kirjoja joissa lehdossa lintujen laulu nyt soi ja lopussa on onnellinen loppu? Miksi luen kirjoja inkeriläisten kärsimyksistä, juutalaisten kohtaloista, Stalinin nälkäleireistä, Suomen nälkävuosista, kansalaissodan kauhuista, pakolaisista, irlantilaisten kärsimyksistä...
Tunnenko empatiaa jokaista kirjassani kohtaamaani kärsivää kohtaan? Muodostanko mielipiteitäni lukemieni kirjojen perusteella liikaa? Kykenenkö ajattelemaan sen yli, että joidenkin teosten takana voi on raha, manipulointi, narsismi, kuuluisaksi tulemisen tarve...
Kirjoilla on kuitenkin vaikutuksia ihmisten mielipiteisiin, minunkin. Jokainen lukemani kirja aiheuttaa kurkistuksen vähintään Wikipediaan totuuden selvittämiseksi. Mikä on totuus, kysyn sen jälkeen. Kaikkea lukemaansa ei voi ohittaa olankohautuksella. Jokainen hyvä kirja jättää jäljen tunnepitoisesti muistiin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti