Lundberg Ulla-Lena

Jää

Kuka luki? Äiti

”Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa ja missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa... Kuuntele, millä tavoin jää natisee....... Meri on kylmä, paina se mieleesi ja syvä.”

Presidentti Tarja Halonen valitsi 2012 Finlandia-voittajaksi Ulla-Lena Lundbergin kirjan Jää ja kehui erityisesti kirjan soljuvaa kieltä. Sain kirjan lahjaksi sen ilmestyttyä ja nyt viisi vuotta myöhemmin luin sen uudelleen tätä blogia varten, koska se oli jättänyt minulle muistijäljen hyvästä kirjasta. Kirjaa oli edeltänyt Lundbergin kirja Marsipaanisotilas. Luin kirjat väärässä järjestyksessä. Marsipaanisotilaassa kerrotaan kirjan Jää päähenkilön perheestä ja nuoruudesta. Kirjassa Jää tämä aikuisuuteen ehtinyt ahvenanmaalainen nuori pappi, Petter Kummelin, saa pappisviran Ahvenanmaan ulkosaaristosta Luodolta, paikasta, jota ei näy edes kartassa.

Pappi saapuu tuuliselle, lähes puuttomalle, säiden armoilla elävälle Luodolle vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Eletään sodan jälkeistä neljäkymmentä luvun loppua. Seurakunta ottaa sydämellisen, kaikki huomioivan papin perheineen lämpimästi vastaan. Kirjan toiseksi päähenkilöksi nousee Petterin nuori vaimo Mona, joka lypsää itse lehmänsä, leipoo leivän, kirnuaa voin, pitää yllä järjestystä ja kestitsee jatkuvana virtana pappilaan poikkeavat vieraat ja sukulaiset. Jonkinlainen tunteettomuus ja viileys lapsia kohtaan, pelko ihmisten tulemisesta liian lähelle, ahkeruus ja pakonomainen yksin selviytymisen tarve ovat Monan piirteitä.

Sivuhenkilöistä Neuvostoliitosta paennut lääkäri, tohtori Irina Gyllen, ei voi hoitaa virkaa Suomessa ennen suomalaisen tutkinnon suorittamista. Lääkäri hoitaa kätilön virkaa ja on muutenkin tarpeellinen saaristossa, missä ei muita terveyspalveluja ole lähellä. Terveystaloa rakennetaan ruotsalaisin lahjoitusvaroin. Lääkärillä on omat huolensa. Hän on joutunut jättämään poikansa Venäjälle ja yhteyden saaminen näyttää mahdottomalta. Äiti ei selviä ilman lääkkeitä. Posti-Anton on saaristossa kotonaan. Hänen tarinoita ja uskomuksia voisi lukea lisääkin. Suntio, lukkari, kauppias Adele, opettaja Lydia ja muut luotolaiset ovat kuin yhtä perhettä valmiina auttamaan, kun apua tarvitaan. Tosin saarelaisillakin on eripuransa.

Ilmassa värjyy, lukija odottaa, että kohta tapahtuu. Kirja ei pysy kasassa pelkällä arkipäivän kuvauksella, vaikka sekin mielenkiintoista. Saaristolaiselämää, kaunis, lyhyt kesä, meri, syysmyrskyt alkavat ja sen mukana kaiken kattaa pian kiiltävä, mutta petollinen jää. Jää koituu myös papin perheen kohtaloksi. Neljä vuotta saaristolaiselämää olosuhteista valittamatta kohtaloon alistuen Mona pakkaa tavaransa, myy toisen lehmänsä ja jättää saaristolaiselämän muuttaen kahden pienen tyttärensä kanssa mantereelle. Monan vahvuus periksi antamattomuus ja lujuus tarvittaessa kuvaa vahvaa naista, joka ottaa kohtalonsa nöyrästi vastaan, eikä jää neuvottomana toisten huolehdittavaksi.

”Pakko, mikä pakko. Niin yksinkertaista se on.” (Mona)

Lundberg kertoo kirjassaan sukunsa tarinan ja sanoo haastattelussa, että kirjan kirjoittamiseen meni 60 vuotta. Lundbergin luistava kieli on ihailtavaa. Tuleeko käännöksessä kaikki ilmi on kysymys, jota joskus pohdin. Jääkö sävyjä piiloon, kun ei voi lukea kirjaa alkukielellä? Tosin käännöstäkin on kehuttu. Saaristolaiselämän viipyilevä kuvaus viehättää. Elämä on yksinkertaista, mutta silti rikasta. Luonnonläheisyys on osana ihmisten elämää ja yhteisöllisyys elämäntapa.              

Lundberg on kirjoittanut hienon kirjan ja on Finlandia-voittajien joukossa paikkansa ansainnut.

Lue tämä kotimainen kirja.