Katarina Baer

He olivat natseja

Kuka luki: äiti

Toimittaja Katarina Baer palkittiin 2017 journalistigaalassa parhaan kirjan palkinnolla.

Nappaan kirjan nimen ja saan sen kaukolainana käsiini. Suomalainen Baer on tutkinut sukunsa saksalaisia isovanhempiena ja lähisukunsa historiaa lähteinään kirjeenvaihto sukulaisten välillä (160 kirjettä), kaikki mahdolliset asiaa sivuavat arkistot, haastattelujen antama muistitieto ja valokuvat sukulaisten arkistoista. Baer matkustaa tapahtumapaikoille ja vierailee haudoilla. Lopputulos on varmaan ollut selvä, mutta Baer haluaa todisteet ja saakin ne. Kruununa löytyy isän pahvilaatikosta valokuva, missä isoisä istuu kahvipöydässä natsiunivormussa hakaristi käsivarressa. Baer haluaa selvittää millainen natsi isoisä oli ja miksi? Jälkimmäiseen kysymykseen ei löydy vastausta.

Isoäidin osuudesta natsismiin ei löydy kirjallisia todisteita. Isoäiti pakenee vaikenemiseen ja muistamattomuuteen. Suvun mukana kulkee hopeinen teekannu, minkä isoäiti sanoo löytyneen eräästä asunnosta. Kukahan asunnon ja kannun alunperin omisti? Muistisairaudesta kärsivä isoäiti kohtaa hoitolaitoksessa siirtolaiselta näyttävän hoitajan ja tokaisee: Emmekö kaasuttaneetkaan heitä kaikkia? Sodan jälkeen isoisän kuoltua isoäiti toimii kunnanvaltuutettuna puolueessa, mikä ajaa natsien oikeuksien palauttamista. Isoisän lähisuvusta löytyy useampia natseja, puolueeseen kuuluneita ja myötäilijöitä.

Isä opettaa poikansa iltarukouksessa rukoilemaan myös Hitlerin puolesta ja kirkoissa saarnataa:

”Jumala antoi kansallemme Johtajan. Tämä mies on Jumalan lähettämä kansamme pelastaja. Kiitämme Jumalaa  syvältä sydämestämme hänen lähettämisestään pelastamaan kansamme ja kaikesta, mitä Jumala on tähän saakka hänen eteensä tehnyt.”

Vuosia tehty propaganda kasvaa. Kaikki julkisuus, lehdet ja radio, olivat natsien hallussa ja niiden lisäksi julkiset tilat ovat täynnä juutalaisvastaista materiaalia. Vihapuhe ja natsien ylläpitämä valemedia tekevät tehtävänsä isovanhempien ja miljoonien muiden saksalaisten kohdalla. Natsi-vaari, kuten Baer isoisäänsä ironisesti nimittää, on tietoinen holocaustista ja kirjoittaa vaimolleen päivää ennen Auchwitsin löytymistä:

”Jos luovutamme, emme petä vain itseämme, vaan paljon enemmän. Meidän syyllisyyttämme ei voitaisi antaa anteeksi vuosisatoihin.”

Tässä hän oli aivan oikeassa. Vaikka isoisä ei ollutkaan likaisen työn tekijä keskitysleireissä , oli hän kuitenkin osa natsikoneistoa, joka työskenteli Euroopan historian suurimman häpeätahran toteutumisen puolesta. Baer tekee valtavan työn arkistoja tutkiessa. Toimittajan mieleen palaa sanapari: Vitun natsi ja toinenkin saatanan natsi. Kolmannessa polvessa vielä nimitellään. Montako sukupolvea tämä vielä jatkuu? 100 vuotta ja suomenkielestäkään ole lahtari ja punikki sanat hävinneet, vaikka eivät olekaan aktiivisessa käytössä. Kirjallisuuskin on pitänyt siitä huolen.

Suvun natsiyhteyksien tutkiminen ja toteaminen on varmasti ollut myös tuskallinen prosessi kirjoittajalle. Tunteettomasti ei asiaa ole voinut käsitellä. Professori Falter Johannes Gutenberg-yliopistosta antaa kirjantekijälle jo kirjan alkulehdillä synninpäästön:

”Isoisänne oli pieni ratas NSDAP:n puolueorganisaatiossa (…) Teillä ei siis ole syytä pohjattomaan häpeään isoisänne tähden, mutta ylpeyttäkään teillä ei ole aihetta tuntea.”

Emme ole vastuussa isiemme ja isoisiemme tekemisistä. Sukuaan voi tutkia, mutta julkaista epämiellyttäviiin tuloksiin päätyvä tutkimus vaatii jo rohkeutta. Kysymys voi olla eräänlaisesta puhdistautumiskriitistä. Minun on kerrottava tämä itseni takia. Kirjoittaitsitko kirjan ; Isoisäni oli kansalaissodassa teloittaja? Isoisäni kuoli Lahden vankileirillä nälkään onkin jo sallittavampi aihe.

Rasismilla on pitkät perinteet. Kirja herättää monenlaisia ajatuksia, mutta kysymykseen miksi ei sekään vastaa. Etsintäni jatkuu.