Kate Quinn

Koodinimi Alice

Harper Collins 2017
Kuka luki: tytär


Uusi vuosi ja uudet kirjat odottavat. Vuosi alkoi lupaavasti Kate Quinnin romaanilla Koodinimi Alice. Kate Quinn on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on julkaissut useita romaaneja, mutta Koodinimi Alice on ensimmäinen suomennettu romaani. 

Kirja liikkuu kahdessa ajassa ja seuraa kahden naisen tarinaa. Nykyhetkessä se kertoo yhdysvaltalaisen Charlie St. Clairin tarinaa vuonna 1947. Charlie on raskaana, mutta avioton ja Charlien äiti tuo Charlien Eurooppaan ratkaisemaan "pienen ongelman". Charliella on kuitenkin muita suunnitelmia. Hän tahtoo löytää sodassa kadonneen serkkunsa Rosen, jonka uskoo olevan elossa. Seuratessaan johtolankoja hän löytää vanhan alkoholisoituneen naisen, Eve Gardnerin, joka tuntuu tietävän Rosen viimeisestä havainnosta enemmän kuin kertookaan.

Kirjassa hypätään nuoren Even tarinaan, jossa hän soluttautuu ensimmäisen maailmansodan aikaina Saksan miehittämään Ranskaan, Lilleen vakoilemaan saksalaisia.  Even kohtalo kietoutuu Alicen verkkoon, jossa naisvakoilijoita johtaa Lili. Lilin tarina nouseekin kirjan punaiseksi langaksi. 

Petos ja sota jäävät vainoamaan Eveä, ja Charlien ilmaantuminen saa naiset lähtemään Ranskaan selvittämään menneisyyttään.

Pidin Kate Guinnin kerronnasta. Se oli sujuvaa ja kirjaa ei malttanut laskea kädestään. Aihe on koskettava ja Quinn on selvästi perehtynyt aihepiiriin. Kirjan lopussa olevissa saatesanoissa Quinn aukaiseekin kirjan taustalla olevia tositarinoita ja todellisia henkilöitä. Tarinaan jää tosin hieman aukkoja ja tietyt juonenkäänteet ja henkilöhahmot jäävät etäisiksi ja ohuiksi, mutta yleiskokemus on positiivinen. Lukisin mielelläni muitakin Kate Quinnin kirjoja.

Kate Atkinson
Hävityksen Jumala

Kuka luki: tytär

Kun poimin kirjastosta Kate Atkinsonin teoksen Hävityksen jumala, mielessäni kävi, että olen lukenut kirjailijalta jonkun erinomaisen kirjan jokunen vuosi sitten. En kuitenkaan lähtenyt tarkistamaan mikä teos se oli. Ja hyvä niin, koska näin lukuelämykseni oli täydellinen! Minulla ei ollut ennakkokuvaa kirjan tapahtumista.

Hävityksen jumala on itsenäinen sisarteos kirjalle Elämä elämältä, jonka Atkinson kirjoitti vuonna 2014. Ja onnistuin lukemaan kirjan viimeiselle sivulle saakka, ennen kuin muistin edellisen mestariteoksen. Ja mikä ahaa-elämys se olikaan! Näiden kirjojen taika on siinä,että kun ne loppuvat, jäät miettimään kirjoja pitkäksi ajaksi lukemisen jälkeen. Lukuelämystä parhaimmillaan.

Näistä kirjoista on hankala kertoa kovin tarkasti ilman juonipaljastuksia, mutta Elämä elämältä kertoo Ursula Toddin tarinan, jossa Ursulan elämä muodostuu monesta vaihtoehtoisesta tarinasta ja leikittelee mitä jos-ajattelun kanssa. Hävityksen jumala puolestaan kertoo Ursulan veljestä Teddystä, josta tulee pommikonelentäjä toiseen maailmansotaan. Kirjan painopiste on sodanjälkeisessä elämässä, jossa Teddyn on elettävä elämä, josta on jo luopunut. 

Molemmissa kirjoissa sisarukset ovat sodan pelinappuloita, Teddy pommittaa Halifaxillaan Saksaa, ja Ursula puolestaan kokee Lontoon pommitukset. Sama perhe, sama aikakausi, sama miljöö, mutta kirjat ovat kuitenkin itsenäisiä lukukokemuksia. 

Siinä missä Elämä elämältä oli kirja jota ei voinut laskea alas, Hävityksen jumala on hyvin hitaasti syttyvä. Mutta kun se pääsee vauhtiin, se pitää tiukasti otteessaan. Molemmat kirjat ylittävät perinteisen kirjan kronologian ja aikarakenteen. Elämä elämältä alkaa ja alkaa uudestaan varioiden Ursulan elämää, pienien valintojen kautta Ursulan elämä kulkee eri suuntiin.  Teddyn tarina kerrotaan puolestaan eri ajanjaksoja sekoittaen. Kun tarina liikkuu Teddyn lapsuudessa, siinä paljastetaan jo Teddyyn lapsenlapsien elämää ja kun taas tarina on ikääntyneen Teddyn ajanjaksossa, poiketaan Teddyn sotaan. Teddyn tarina paljastetaan heti alussa, mutta sen yksityiskohdat avautuvat vasta hiljalleen.

Ja millainen on Atkinsonin piirtämä sota? Sen mielettömyys sekoittuu moraalisiin kysymyksiin.

” Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita, vaan uhreja, jotka kannettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria siinä toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, muuri murtuisi jossain vaiheessa. ”

” Ja niin jatkui lintujen paiskominen muuriin . Ja yhä muuri oli pystyssä.”

”Kysymys kuuluu, tekisitkö sen uudestaan, jos pyydettäisiin-kaikesta jälkiviisaudesta huolimatta?”      

  

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä sotaromaani, vaan kuvaus myös sodan vaikutuksesta ihmisen elämään, lapsiin ja lapsenlapsiin sodan päätyttyä. Kuinka jatkaa siitä mihin jäi, jos entistä ei enää ole?

Kirjan lopussa on kirjailijan saatesanat, joissa Kate Atkinson avaa näkökulmaansa tarinankerrontaan, jota ei rajoita postmodernismi tai mikä sen jälkeen on ikinä ollutkaan, sekä sotaan, jonka moraalinen puoli on selvästi inspiroinut Atkinsonin kirjoittamaan nämä teokset. Tällaisia saatesanoja kaipaisi muihinkin kirjoihin. Ne syventävät lukukokemusta. 

Suosittelen Elämä elämältä sekä Hävityksen Jumalaa lämpimästi hyvän kirjallisuuden ystäville. Vaikka Elämä elämältä on kirjoitettu ensin (2014), lukisin itse mieluummin ensin Hävityksen jumalan ja siirtyisin vasta sen jälkeen Ursulan tarinaan. Toivottavasti Kate Atkinson palaa aihepiirin ja genren pariin. Hänen muut teoksensa ovat dekkareita, joihin en ole osannut tarttua.

ALEKSIJEVITSH  SVETLANA

Tsernobylistä nousee rukous

Kuka luki: äiti

Keväällä 1986 olen sairaalassa saamassa neljättä lastani, tätä jonka kanssa tätä kirjallisuusblogia rakennamme. Tv:n ja uutisten kautta alkaa tulvia tietoa siitä, että Neuvostoliitossa on tapahtunut ydinonnettomuus. Tuulet tuovat saastepilvet Eurooppaan ja myös Suomeen. Puhutaan laskeumista myös Suomen alueella. Ajattelen hiekkalaatikolla leikkiviä lapsiani. Hiekkaa tuskin vaihdetaan. Minähän olen turvassa, olen sairaalassa.

Tsernobylissa ihmiset kokoontuvat parvekkeille valoshowta. Tietämättömyysen sumu verhoaa alueella. Viranomaiset rauhoittelevat, tämä on hallittavissa. Tämä on vain tulipalo. Tiedemiehet vaiennetaan.

”KAIKKI HYVIN. MITÄÄN VAARAA EI OLE. KUNHAN MUISTATTE PESTÄ KÄTENNE ENNEN ATERIAA.”

Tieto leviää maailmalle hitaasti. Suuria säteilymääriä mitataan lähinaapureissa ja säistä johtuen myös Euroopassa. Neuvostoliitto tiedottaa onnettomuudesta kahden päivän kuluttua, kun säteilyarvot ovat jo naapurimaissa huipussaan. Paikalla säteilymittarit ylittävät arvot, joita voidaan mitata. Evakuoiminen aloitetaan. Vanha mies tuo lähtöpaikalle kotinsa oven haluten sen mukaan, koska hänen koko sukunsa vainajat ovat levänneet viimeisellä matkallaan oven päällä. Mummot tulevat ikonit huolellisesti kainaloon käärittynä. Ollaan lähdössä viimeistä kertaa kotikylästä. Kaikki eivät halua lähteä, mitään ei näy, mitään ei kuulu, mikään ei maistu, ei voi olla iso hätä. Karjaa teurastetaan ja haudataan. Autoja ja koneita kuopataan maanpeittoon, koska ne säteilevät. Aamulla ne on kaivettu ylös ja matkalla myytäviksi lähialueen ulkopuolella.

Reaktoria yritetään sammuttaa. Sadat paikalle komennetut pelastustyöntekijät työskentelevät  ilman kunnollisia suojavarusteita muutaman minuutin kerrallaan. Maakerroksia kaivetaan. Kaikki vaikuttaa näpertelyltä onnettomuuteen nähden. Monet  sairastuvat ja kuolevat säteilyn aiheuttamiin sairauksiin. Säteilyyn kuolleita haudataan jopa 1,5 metristen lyijykuoren alla. Haudat säteilevät silti ja hautausmaille menemisestä varotetaan. Linnut tippuvat kuolleina maahan. Perheitä kehotetaan olemaan hankkimasta lapsia. Mummot palaavat keräämään kurpitsansa, tomaattinsa  ja melooninsa, kesä on ollut hyvä. Pakolaiset harhailevat etsien paikkaa sukulaistensa luota, jotka eivät ota heitä vastaan, koska he säteilevät. 500 kylää saastuu elinkelvottomaksi.

Tästä kaikesta kirjoittaa valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitsh kirjan, mikä perustuu aikalaisten haastatteluihin. 

Kirja on dokumenttiromaani. Kirja ei puutu elämään Tsernobylin jälkeen Valko-Venäjällä. Kirja ilmestyy 1997 ja sensuroituna laitoksena Suomeksi vuonna 2000. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin 2017 Aleksijevitsh saa kirjastaan, mistä sensuroinnit on poistettu, kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Suomessa tiedotetaan ceesiumlaskeumista ja ainakin poronlihasta, metsämarjoista ja sienistä sitä löytyy. Kieltoja ei kuitenkaan tule, varovaisuus jää omalle vastuulle. Kiittelen jälkeenpäin ruuhkavuosia. En ollut niin ahkerasti marjastamassa enkä sienestämässä.

Kirja ei ole mukavaa iltalukemista, mutta se tietoisku jokaiselle ydinvoiman kannattajille. Niin turvallista ydinvoimalaa ei voida rakentaa etteikö riskejä olisi. Sen myöntävät tiedemiehetkin. En ole ydinvoiman kannattaja ja kirjan luettuani vieläkin vähemmän, sillä tämä ei ole keksittyä kirjallisuutta. Tämä on totta. Kyllä se dekkarit voittaa. Suosittelisin kirjaa kaikille ydinvoiman puolustajille ja siitä päätöksiä tekeville.

Mikko Kamula

Ikimetsien sydänmailla

Kuka luki: tytär

Pitkän talven jälkeen löysin sattumalta kirjastosta Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla. Talven pimeinä iltoina tuli kyllä luettua, mutta mikään kirja ei jättänyt minulle tällaista oloa. Mikko Kamulan Metsän kansa-sarjan aloittava kirja sai minut täysin lumoihinsa. Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Sitä ei malta laskea käsistään, ja kun on pakko lopettaa, jää odottamaan sitä hetkeä jolloin voi taas jatkaa kirjaa.

Ikimetsien sydänmailla sijoittuu 1400-luvun Savoon. Se kertoo Juko Rautaparran uudisraivaajaperheestä.

Pääpaino on perheen kolmessa lapsessa; metsästäjäksi halajavassa Heiskassa, uudisraivaajien arkeen kyllästyneessä Varpussa ja perheen pienimmässä Tenhossa, jolla on erityinen suhde Rautaparran tilan kodinhaltijaan.

Ikimetsien kansa on kiehtova sekoitus arkielämän kuvausta sekä suomalaista mytologiaa. Myös luonnonkuvaus on kaunista. Kirjassa arkiset työt ja maahiset, tietäjät ja haltijat sekoittuvat yhteen. Tarina ei suinkaan ole vain arjen kuvausta, vaan Rautaparran perheen elämä muuttuu heidän kohdattuaan lapinnoidan metsästysretkellä. Lappalaisnoidan viha johtaa tragediaan ja Juko vannoo kostoa. Samaan aikaan veronkantajilta piilottelu alkaa käydä hankalammaksi ja alueella alkaa liikkua muiden heimojen retkikuntia, joka johtaa jännitteisiin.

Metsän kansa-sarja on kaavailtu jopa kuusiosaiseksi, joten tarina jää kesken, ja henkilöhahmot vielä hieman pintapuolisiksi. Kirjassa on melko paljon eritasoisia juonikuvioita, ja se selkeästi pohjustaa tulevia kirjoja, mutta silti se on viihdyttävä romaani yksistäänkin luettuna. Kamulan teksti on hyvin miellyttävää ja tarinan rytmitys toimii. Silti se saa odottamaan seuraavaa osaa, jota ei onneksi tarvitse odottaa kauan, koska Iso Härkä on jo julkaistu.

Katarina Baer

He olivat natseja

Kuka luki: äiti

Toimittaja Katarina Baer palkittiin 2017 journalistigaalassa parhaan kirjan palkinnolla.

Nappaan kirjan nimen ja saan sen kaukolainana käsiini. Suomalainen Baer on tutkinut sukunsa saksalaisia isovanhempiena ja lähisukunsa historiaa lähteinään kirjeenvaihto sukulaisten välillä (160 kirjettä), kaikki mahdolliset asiaa sivuavat arkistot, haastattelujen antama muistitieto ja valokuvat sukulaisten arkistoista. Baer matkustaa tapahtumapaikoille ja vierailee haudoilla. Lopputulos on varmaan ollut selvä, mutta Baer haluaa todisteet ja saakin ne. Kruununa löytyy isän pahvilaatikosta valokuva, missä isoisä istuu kahvipöydässä natsiunivormussa hakaristi käsivarressa. Baer haluaa selvittää millainen natsi isoisä oli ja miksi? Jälkimmäiseen kysymykseen ei löydy vastausta.

Isoäidin osuudesta natsismiin ei löydy kirjallisia todisteita. Isoäiti pakenee vaikenemiseen ja muistamattomuuteen. Suvun mukana kulkee hopeinen teekannu, minkä isoäiti sanoo löytyneen eräästä asunnosta. Kukahan asunnon ja kannun alunperin omisti? Muistisairaudesta kärsivä isoäiti kohtaa hoitolaitoksessa siirtolaiselta näyttävän hoitajan ja tokaisee: Emmekö kaasuttaneetkaan heitä kaikkia? Sodan jälkeen isoisän kuoltua isoäiti toimii kunnanvaltuutettuna puolueessa, mikä ajaa natsien oikeuksien palauttamista. Isoisän lähisuvusta löytyy useampia natseja, puolueeseen kuuluneita ja myötäilijöitä.

Isä opettaa poikansa iltarukouksessa rukoilemaan myös Hitlerin puolesta ja kirkoissa saarnataa:

”Jumala antoi kansallemme Johtajan. Tämä mies on Jumalan lähettämä kansamme pelastaja. Kiitämme Jumalaa  syvältä sydämestämme hänen lähettämisestään pelastamaan kansamme ja kaikesta, mitä Jumala on tähän saakka hänen eteensä tehnyt.”

Vuosia tehty propaganda kasvaa. Kaikki julkisuus, lehdet ja radio, olivat natsien hallussa ja niiden lisäksi julkiset tilat ovat täynnä juutalaisvastaista materiaalia. Vihapuhe ja natsien ylläpitämä valemedia tekevät tehtävänsä isovanhempien ja miljoonien muiden saksalaisten kohdalla. Natsi-vaari, kuten Baer isoisäänsä ironisesti nimittää, on tietoinen holocaustista ja kirjoittaa vaimolleen päivää ennen Auchwitsin löytymistä:

”Jos luovutamme, emme petä vain itseämme, vaan paljon enemmän. Meidän syyllisyyttämme ei voitaisi antaa anteeksi vuosisatoihin.”

Tässä hän oli aivan oikeassa. Vaikka isoisä ei ollutkaan likaisen työn tekijä keskitysleireissä , oli hän kuitenkin osa natsikoneistoa, joka työskenteli Euroopan historian suurimman häpeätahran toteutumisen puolesta. Baer tekee valtavan työn arkistoja tutkiessa. Toimittajan mieleen palaa sanapari: Vitun natsi ja toinenkin saatanan natsi. Kolmannessa polvessa vielä nimitellään. Montako sukupolvea tämä vielä jatkuu? 100 vuotta ja suomenkielestäkään ole lahtari ja punikki sanat hävinneet, vaikka eivät olekaan aktiivisessa käytössä. Kirjallisuuskin on pitänyt siitä huolen.

Suvun natsiyhteyksien tutkiminen ja toteaminen on varmasti ollut myös tuskallinen prosessi kirjoittajalle. Tunteettomasti ei asiaa ole voinut käsitellä. Professori Falter Johannes Gutenberg-yliopistosta antaa kirjantekijälle jo kirjan alkulehdillä synninpäästön:

”Isoisänne oli pieni ratas NSDAP:n puolueorganisaatiossa (…) Teillä ei siis ole syytä pohjattomaan häpeään isoisänne tähden, mutta ylpeyttäkään teillä ei ole aihetta tuntea.”

Emme ole vastuussa isiemme ja isoisiemme tekemisistä. Sukuaan voi tutkia, mutta julkaista epämiellyttäviiin tuloksiin päätyvä tutkimus vaatii jo rohkeutta. Kysymys voi olla eräänlaisesta puhdistautumiskriitistä. Minun on kerrottava tämä itseni takia. Kirjoittaitsitko kirjan ; Isoisäni oli kansalaissodassa teloittaja? Isoisäni kuoli Lahden vankileirillä nälkään onkin jo sallittavampi aihe.

Rasismilla on pitkät perinteet. Kirja herättää monenlaisia ajatuksia, mutta kysymykseen miksi ei sekään vastaa. Etsintäni jatkuu.

Kate Morton

Salaisuuden kantaja

Kuka luki? Tytär

Minusta on tullut suuri Kate Morton-fani ja olenkin odottanut kovasti saavani tämän Salaisuuden kantajan luettavaksi. Ja jälleen kerran, Kate Morton lunastaa odotukseni.  Olen lukenut kaikki hänen suomennetut teokset ja tulen jatkossakin lukemaan. Salaisuuden kantaja on taattua laatua, jossa juoni kietoutuu perhesalaisuuksien ympärille, kuten aikaisemmissakin teoksissa. Toki tällä kertaa osasin jo odottaa odottamattomia käänteitä, mutta se ei vähentänyt lukunautintoa. En taaskaan arvannut kirjan juonta etukäteen, vaan sain lukea sen ihan loppuun asti.

Alkuasetelmassa ollaan Englannin maaseudulla 1960-luvulla ja erään perheen kesäpäivä saa dramaattisen käänteen, kun 16-vuotias Laurel joutuu todistamaan äitinsä tekemän järkyttävän rikoksen. Sen jälkeen kirjassa sukkuloidaan nykyhetken ja sodan aikaisen Lontoon välillä. Laurel yrittää selvittää äitinsä menneisyyttä ja lapsuutensa tapahtumia, ennen kuin äiti vie salaisuutensa mukanaan.

Kirjasta ja sen juonesta sen enempää paljastamatta Salaisuuden kantaja oli hyvin nautinnollinen lukuelämys ja suosittelen sitä lämpimästi sateisien kesäpäivien lukemiseksi.  Se ei ole Mortonin paras teos, mutta tasaisen varma lukuelämys. Minua jäi ainoastaan häiritsemään yksi kohta kirjassa. Luettuani kirjan loppuun, palasin alkuun tarkistamaan minua häirinnyttä kohtaa. Sinne on lipsahtanut yksi pieni epäloogisuus, joko tahallaan tai tahattomasti, mutta se ei kuitenkaan pilaa kokonaisuutta.

Jään innolla odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa!

Minna Rytisalo

Lempi

Kuka luki? Äiti

Pohjoisesta on tullut uusia kirjailijoita nopeaan tahtiin: Kinnunen, Heikkinen, Oikarinen, Törmälehto joitakin mainitakseni. Monet heistä eivät enää asu pohjoisessa, mutta aihepiirit kertovat, että pohjoinen on jättänyt jälkensä. Uusimpana heistä kuusamolainen Minna Rytisalo on kirjoittanut esikoiskirjansa nimeltä Lempi. Kirja on hyvä lukuromaani ja kirjailijalta toivoisi lisää luettavaa. Onnistuneen esikoiskirjan jälkeen on varmaan haastavaa ryhtyä uuteen ponnistukseen. Pitäisi kirjoittaa parempi kirja tai ainakin yhtä hyvä kuin ensimmäinen. Joskus lukijana joutuu kuitenkin pettymään. Toinen kirja ei lähde lentoon ensimmäisen tavoin.

Kirjassa Rytisalo kertoo kolmen ihmisen tarinan eletystä elämästä jatkosodan ja Lapin sodan aikana. Kaikilla kolmella on jonkinlainen suhde Lempiin. Lempi kietoutuu jokaiseen tarinaan kiinteästi. Lempin persoona jää ohueksi, eikä siitä olisi neljänneksi tarinaksi.Viljami on Lempin nuori aviomies, mutta avio-onni jää hyvin lyhyeksi Viljamin jouduttua sotaan, mistä ei arvaamattomasta syystä henkisesti ehyenä palaa. Ellille Lempi on talon nuori, taitamaton emäntä, joka on vienyt hänen paikkansa emäntänä. Sisko on Lempin kaksoissisar ja hänen tarinansa jää irralliseksi, vaikka Lempi on sukusitein kiinni Siskon elämässä.

Kaupunkilaistyttö Lempi lähtee pientalon emännäksi Lapin korpeen, missä ei samoja virikkeitä ole kuin kaupungissa. Ei kerro Lempi mitä hän koki maalle muuttaessa. On osattava ja jaksettava paljon, mutta Lempi ei osaa ja piikatyttö Elli saa näyttää osaamisensa, on kateellinen ja katkera ja tuntee jopa vihaa Lempiä kohtaan. Viljami lähtee rintamalle ja saa Elliltä viestin lähteneensä Lempin vastasyntyneen pojan ja kasvattilapsen Anteron kanssa evakkoon muiden mukana. Kirjeessä Elli  kertoo Lempin kadonneen. Hänet on nähty nousevan saksalaisten autoon. Lukijan aivoissa välähtää. Äiti jättänyt vastasyntyneen ja kadonnut.

Elli palaa tilalle poikien kanssa evakosta. Talo on säilynyt koskemattomana. Elli odottaa Viljamin paluuta ja raataa, että kaikki olisi kunnossa Viljamin palatessa. Elli käyttäytyy kuin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä; on kylmä ja täysin tunteeton, mutta rakastaa poikia kuin omiansa ja pitää heistä hyvää huolta.

Lukijalta eniten empatiaa saa pettynyt, raastavista tunteista kärsivä Viljami, joka palaa romahtamisensa  jälkeen sotasairaalasta salojen kautta kävellen kotiinsa usean päivän ajan. Kaiken kohtaaminen ja toteaminen pelottaa. Viljamin suhde poikiin jää ohueksi. Siinähän olisi se mistä ottaa kiinni jaksaakseen. Mutta Viljami ei oikein jaksa. Suhde Elliin ei ole rakkautta. Se on ajautuminen elämässä jotenkin eteenpäin. Tilanne ratkeaa dramaattisesti. Tragediasta on vihjailtu ja aavisteltu kylässä jo pitkään, mutta se on paljon traagisempi kuin lukija osaa odottaa.

Siskon tarina onkin sitten hieman irrallinen, mutta sopii ajankuvaaan. Lempin kaksoissisar rakastuu saksalaiseen Maxiin ja lähtee hänen mukaansa Norjan kautta Hampuriin. Seurustelua saksalaisten sotilaiden kanssa ei pidetä kovin kummallisena. Saksalaiset herättivät toivoa paremmasta elämästä ja siihen Siskokin uskoi. Vasta sitten kun saksalaisista tulee vihollisia Lapin sodan aikaan suhtautuminen muuttuu. Monet suomalaiset tytöt pettyvät. Onni Saksan maassa ei kukoistakaan ja moni joutuu palaamaan Suomeen. Kohtelu Suomessa ja saksalaisen morsian - nimittely jatkuu läpi elämän. Tunneside kaksoissisareen säilyy, vaikka yhteyttä ei ole ollut aikoihin. Kun Sisko palaa maitojunalla Suomeen, ei hänellä ole paikkaa minne mennä. Isä on kuollut, kotitalo pohjoisessa on poltettu. Sisko suuntaa Viljamin ja Lempin kotipaikkakunnalle ja ilmestyy taloon kynnet lakattuina, hattu päässä. Lukija saa itse kuvitella mitä sitten tapahtui. Ehkä Sisko oli poikien pelastus. Siskosta tulee uranainen, joka antaa iäkkäänä haastattelun lehdelle kertoen kaiken, mitä Saksassa koki. Vain sen, että Norjassa ollessaan Max pahoinpiteli hänet henkihieveriin hän jättää kertomatta.

Rytisalon kieli on elävää, kaunista ja notkeaa ja kerronta johdonmukaista. Tunnelmienluojana hän on parhaimmillaan ja esimerkiksi Viljamin kotiin tulo jalkaisin salojen kautta on kuvattu tunteisiin

vetoavasti. Äidinkielenopettajana hallitsee kirjoittamisen taidon, kauniin kielen ja lämpimästi toivoisi onnistunutta jatkoa kirjailijauralle.

Kirja on hyvä lukuromaani, jossa on monenlaisia tunteita: lempeä, pettymystä, vihaa, kateutta, katkeruutta, julmuutta, sisarrakkautta, kaipausta sota-ajan kulisseissa. Lukijan mieli askaroi tapahtumissa pitkään kirjan lukemisen jälkeen. Jatkoa kirjalle ei jää odottamaan. Tämä on loppuunkäsitelty. Pohjoinen on puhunut.