Kate Morton

Salaisuuden kantaja

Kuka luki? Tytär

Minusta on tullut suuri Kate Morton-fani ja olenkin odottanut kovasti saavani tämän Salaisuuden kantajan luettavaksi. Ja jälleen kerran, Kate Morton lunastaa odotukseni.  Olen lukenut kaikki hänen suomennetut teokset ja tulen jatkossakin lukemaan. Salaisuuden kantaja on taattua laatua, jossa juoni kietoutuu perhesalaisuuksien ympärille, kuten aikaisemmissakin teoksissa. Toki tällä kertaa osasin jo odottaa odottamattomia käänteitä, mutta se ei vähentänyt lukunautintoa. En taaskaan arvannut kirjan juonta etukäteen, vaan sain lukea sen ihan loppuun asti.

Alkuasetelmassa ollaan Englannin maaseudulla 1960-luvulla ja erään perheen kesäpäivä saa dramaattisen käänteen, kun 16-vuotias Laurel joutuu todistamaan äitinsä tekemän järkyttävän rikoksen. Sen jälkeen kirjassa sukkuloidaan nykyhetken ja sodan aikaisen Lontoon välillä. Laurel yrittää selvittää äitinsä menneisyyttä ja lapsuutensa tapahtumia, ennen kuin äiti vie salaisuutensa mukanaan.

Kirjasta ja sen juonesta sen enempää paljastamatta Salaisuuden kantaja oli hyvin nautinnollinen lukuelämys ja suosittelen sitä lämpimästi sateisien kesäpäivien lukemiseksi.  Se ei ole Mortonin paras teos, mutta tasaisen varma lukuelämys. Minua jäi ainoastaan häiritsemään yksi kohta kirjassa. Luettuani kirjan loppuun, palasin alkuun tarkistamaan minua häirinnyttä kohtaa. Sinne on lipsahtanut yksi pieni epäloogisuus, joko tahallaan tai tahattomasti, mutta se ei kuitenkaan pilaa kokonaisuutta.

Jään innolla odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa!

Minna Rytisalo

Lempi

Kuka luki? Äiti

Pohjoisesta on tullut uusia kirjailijoita nopeaan tahtiin: Kinnunen, Heikkinen, Oikarinen, Törmälehto joitakin mainitakseni. Monet heistä eivät enää asu pohjoisessa, mutta aihepiirit kertovat, että pohjoinen on jättänyt jälkensä. Uusimpana heistä kuusamolainen Minna Rytisalo on kirjoittanut esikoiskirjansa nimeltä Lempi. Kirja on hyvä lukuromaani ja kirjailijalta toivoisi lisää luettavaa. Onnistuneen esikoiskirjan jälkeen on varmaan haastavaa ryhtyä uuteen ponnistukseen. Pitäisi kirjoittaa parempi kirja tai ainakin yhtä hyvä kuin ensimmäinen. Joskus lukijana joutuu kuitenkin pettymään. Toinen kirja ei lähde lentoon ensimmäisen tavoin.

Kirjassa Rytisalo kertoo kolmen ihmisen tarinan eletystä elämästä jatkosodan ja Lapin sodan aikana. Kaikilla kolmella on jonkinlainen suhde Lempiin. Lempi kietoutuu jokaiseen tarinaan kiinteästi. Lempin persoona jää ohueksi, eikä siitä olisi neljänneksi tarinaksi.Viljami on Lempin nuori aviomies, mutta avio-onni jää hyvin lyhyeksi Viljamin jouduttua sotaan, mistä ei arvaamattomasta syystä henkisesti ehyenä palaa. Ellille Lempi on talon nuori, taitamaton emäntä, joka on vienyt hänen paikkansa emäntänä. Sisko on Lempin kaksoissisar ja hänen tarinansa jää irralliseksi, vaikka Lempi on sukusitein kiinni Siskon elämässä.

Kaupunkilaistyttö Lempi lähtee pientalon emännäksi Lapin korpeen, missä ei samoja virikkeitä ole kuin kaupungissa. Ei kerro Lempi mitä hän koki maalle muuttaessa. On osattava ja jaksettava paljon, mutta Lempi ei osaa ja piikatyttö Elli saa näyttää osaamisensa, on kateellinen ja katkera ja tuntee jopa vihaa Lempiä kohtaan. Viljami lähtee rintamalle ja saa Elliltä viestin lähteneensä Lempin vastasyntyneen pojan ja kasvattilapsen Anteron kanssa evakkoon muiden mukana. Kirjeessä Elli  kertoo Lempin kadonneen. Hänet on nähty nousevan saksalaisten autoon. Lukijan aivoissa välähtää. Äiti jättänyt vastasyntyneen ja kadonnut.

Elli palaa tilalle poikien kanssa evakosta. Talo on säilynyt koskemattomana. Elli odottaa Viljamin paluuta ja raataa, että kaikki olisi kunnossa Viljamin palatessa. Elli käyttäytyy kuin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä; on kylmä ja täysin tunteeton, mutta rakastaa poikia kuin omiansa ja pitää heistä hyvää huolta.

Lukijalta eniten empatiaa saa pettynyt, raastavista tunteista kärsivä Viljami, joka palaa romahtamisensa  jälkeen sotasairaalasta salojen kautta kävellen kotiinsa usean päivän ajan. Kaiken kohtaaminen ja toteaminen pelottaa. Viljamin suhde poikiin jää ohueksi. Siinähän olisi se mistä ottaa kiinni jaksaakseen. Mutta Viljami ei oikein jaksa. Suhde Elliin ei ole rakkautta. Se on ajautuminen elämässä jotenkin eteenpäin. Tilanne ratkeaa dramaattisesti. Tragediasta on vihjailtu ja aavisteltu kylässä jo pitkään, mutta se on paljon traagisempi kuin lukija osaa odottaa.

Siskon tarina onkin sitten hieman irrallinen, mutta sopii ajankuvaaan. Lempin kaksoissisar rakastuu saksalaiseen Maxiin ja lähtee hänen mukaansa Norjan kautta Hampuriin. Seurustelua saksalaisten sotilaiden kanssa ei pidetä kovin kummallisena. Saksalaiset herättivät toivoa paremmasta elämästä ja siihen Siskokin uskoi. Vasta sitten kun saksalaisista tulee vihollisia Lapin sodan aikaan suhtautuminen muuttuu. Monet suomalaiset tytöt pettyvät. Onni Saksan maassa ei kukoistakaan ja moni joutuu palaamaan Suomeen. Kohtelu Suomessa ja saksalaisen morsian - nimittely jatkuu läpi elämän. Tunneside kaksoissisareen säilyy, vaikka yhteyttä ei ole ollut aikoihin. Kun Sisko palaa maitojunalla Suomeen, ei hänellä ole paikkaa minne mennä. Isä on kuollut, kotitalo pohjoisessa on poltettu. Sisko suuntaa Viljamin ja Lempin kotipaikkakunnalle ja ilmestyy taloon kynnet lakattuina, hattu päässä. Lukija saa itse kuvitella mitä sitten tapahtui. Ehkä Sisko oli poikien pelastus. Siskosta tulee uranainen, joka antaa iäkkäänä haastattelun lehdelle kertoen kaiken, mitä Saksassa koki. Vain sen, että Norjassa ollessaan Max pahoinpiteli hänet henkihieveriin hän jättää kertomatta.

Rytisalon kieli on elävää, kaunista ja notkeaa ja kerronta johdonmukaista. Tunnelmienluojana hän on parhaimmillaan ja esimerkiksi Viljamin kotiin tulo jalkaisin salojen kautta on kuvattu tunteisiin

vetoavasti. Äidinkielenopettajana hallitsee kirjoittamisen taidon, kauniin kielen ja lämpimästi toivoisi onnistunutta jatkoa kirjailijauralle.

Kirja on hyvä lukuromaani, jossa on monenlaisia tunteita: lempeä, pettymystä, vihaa, kateutta, katkeruutta, julmuutta, sisarrakkautta, kaipausta sota-ajan kulisseissa. Lukijan mieli askaroi tapahtumissa pitkään kirjan lukemisen jälkeen. Jatkoa kirjalle ei jää odottamaan. Tämä on loppuunkäsitelty. Pohjoinen on puhunut.

Lundberg Ulla-Lena

Jää

Kuka luki? Äiti

”Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa ja missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa... Kuuntele, millä tavoin jää natisee....... Meri on kylmä, paina se mieleesi ja syvä.”

Presidentti Tarja Halonen valitsi 2012 Finlandia-voittajaksi Ulla-Lena Lundbergin kirjan Jää ja kehui erityisesti kirjan soljuvaa kieltä. Sain kirjan lahjaksi sen ilmestyttyä ja nyt viisi vuotta myöhemmin luin sen uudelleen tätä blogia varten, koska se oli jättänyt minulle muistijäljen hyvästä kirjasta. Kirjaa oli edeltänyt Lundbergin kirja Marsipaanisotilas. Luin kirjat väärässä järjestyksessä. Marsipaanisotilaassa kerrotaan kirjan Jää päähenkilön perheestä ja nuoruudesta. Kirjassa Jää tämä aikuisuuteen ehtinyt ahvenanmaalainen nuori pappi, Petter Kummelin, saa pappisviran Ahvenanmaan ulkosaaristosta Luodolta, paikasta, jota ei näy edes kartassa.

Pappi saapuu tuuliselle, lähes puuttomalle, säiden armoilla elävälle Luodolle vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Eletään sodan jälkeistä neljäkymmentä luvun loppua. Seurakunta ottaa sydämellisen, kaikki huomioivan papin perheineen lämpimästi vastaan. Kirjan toiseksi päähenkilöksi nousee Petterin nuori vaimo Mona, joka lypsää itse lehmänsä, leipoo leivän, kirnuaa voin, pitää yllä järjestystä ja kestitsee jatkuvana virtana pappilaan poikkeavat vieraat ja sukulaiset. Jonkinlainen tunteettomuus ja viileys lapsia kohtaan, pelko ihmisten tulemisesta liian lähelle, ahkeruus ja pakonomainen yksin selviytymisen tarve ovat Monan piirteitä.

Sivuhenkilöistä Neuvostoliitosta paennut lääkäri, tohtori Irina Gyllen, ei voi hoitaa virkaa Suomessa ennen suomalaisen tutkinnon suorittamista. Lääkäri hoitaa kätilön virkaa ja on muutenkin tarpeellinen saaristossa, missä ei muita terveyspalveluja ole lähellä. Terveystaloa rakennetaan ruotsalaisin lahjoitusvaroin. Lääkärillä on omat huolensa. Hän on joutunut jättämään poikansa Venäjälle ja yhteyden saaminen näyttää mahdottomalta. Äiti ei selviä ilman lääkkeitä. Posti-Anton on saaristossa kotonaan. Hänen tarinoita ja uskomuksia voisi lukea lisääkin. Suntio, lukkari, kauppias Adele, opettaja Lydia ja muut luotolaiset ovat kuin yhtä perhettä valmiina auttamaan, kun apua tarvitaan. Tosin saarelaisillakin on eripuransa.

Ilmassa värjyy, lukija odottaa, että kohta tapahtuu. Kirja ei pysy kasassa pelkällä arkipäivän kuvauksella, vaikka sekin mielenkiintoista. Saaristolaiselämää, kaunis, lyhyt kesä, meri, syysmyrskyt alkavat ja sen mukana kaiken kattaa pian kiiltävä, mutta petollinen jää. Jää koituu myös papin perheen kohtaloksi. Neljä vuotta saaristolaiselämää olosuhteista valittamatta kohtaloon alistuen Mona pakkaa tavaransa, myy toisen lehmänsä ja jättää saaristolaiselämän muuttaen kahden pienen tyttärensä kanssa mantereelle. Monan vahvuus periksi antamattomuus ja lujuus tarvittaessa kuvaa vahvaa naista, joka ottaa kohtalonsa nöyrästi vastaan, eikä jää neuvottomana toisten huolehdittavaksi.

”Pakko, mikä pakko. Niin yksinkertaista se on.” (Mona)

Lundberg kertoo kirjassaan sukunsa tarinan ja sanoo haastattelussa, että kirjan kirjoittamiseen meni 60 vuotta. Lundbergin luistava kieli on ihailtavaa. Tuleeko käännöksessä kaikki ilmi on kysymys, jota joskus pohdin. Jääkö sävyjä piiloon, kun ei voi lukea kirjaa alkukielellä? Tosin käännöstäkin on kehuttu. Saaristolaiselämän viipyilevä kuvaus viehättää. Elämä on yksinkertaista, mutta silti rikasta. Luonnonläheisyys on osana ihmisten elämää ja yhteisöllisyys elämäntapa.              

Lundberg on kirjoittanut hienon kirjan ja on Finlandia-voittajien joukossa paikkansa ansainnut.

Lue tämä kotimainen kirja.

Chris Cleave

Sodassa ja rakkaudessa

Gummerus 2016

s.480

Kuka luki? Tytär

Luin viime yönä loppuun Chris Cleaven sodassa ja rakkaudessa. En malttanut laskea kirjaa kädestäni, mikä on aina hyvän kirjan merkki. Lukukokemus oli hyvä, ei toki aivan järisyttävä,mutta aion ehdottomasti tutustua kirjailijaan paremmin. Chris Cleaven läpimurtokirja Little Been tarina nousee ehdottomasti lukulistalleni.

Sodassa ja rakkaudessa kertoo toisen maailmansodan alkuvuosista. Kun sota syttyy, Alistair ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Mary haluaa myös kantaa kortensa kekoon, mutta päätyy opettamaan hylättyyn kouluun lapsia, joita kukaan ei huoli evakkoon. Tom puolestaan haluaa välttää koko sodan. Päähenkilöiden elämät kietoutuvat yhteen ja kukin pohtii moraalisia kysymyksiä oman elämänsä valossa. Alistair joutuu kohtamaan sodan mielettömyyden Dunkerquessa ja Maltan piirityksessä. Mary kapinoi yhteiskuntaluokkansa tekopyhyyttä vastaan opettaessaan tummaihoista Zachary-poikaa, joka ei kelpaa kenellekkään. Tom kärsii tunnontuskia omista valinnoistaan.

Chris Cleaven kieli  ja kirjoitustyyli on mielenkiintoista. Päähenkilöiden käyttämä kieli on paikoitellen epäuskottavan sarkastista. Toisaalta se tuo tarvittavan kepeyden raskaaseen aiheeseen. Sodan mielettömyyttä kuvataan paikoitellen hiuksianostattavasti ja kirja tasapainoilee kepeähkön dialogin, kuivan brittihuumorin ja raskaan aiheen välillä kiitettävästi. Lukukokemus on miellyttävä ja hämmentävä. Sitä jää janoamaan lisää.

Mary liittyy ambulanssijoukkoihin ystävänsä Hildan kanssa Lontoossa:

  ” Siellä on mies. He tuovat hänet ulos.” Mary ja Hilda juoksivat tien yli, ja Hilda kantoi mukanaan lääkelaukkua. Hilda huusi: ” Sanokaa, ettei miehen päätä saa siirtää!” ” No tuskin sitä sinnekkään jätetään.”

Alistair merihädässä Välimerellä:

” Kunhan päästään Brightonin laiturille, eiköhän kiinnitetä tämä paatti jonnekkin ja käydä haukkaamassa kalaperunat?”

Vai kun Alistarilta kysytään sodasta:

”Miten siitä voisi puhua lounaalla? Tylyjen pommikoneiden ja tylyjen tankkien jäljessä oli tullut tylyjä miehiä tylyinä muodostelmina saappaat tiukasti tahdissa kopisten. Hirvittävä tylyys, jota tavalliset miehet olivat paenneet ja jota vastaan poikkeukselliset miehet olivat sännänneet, ja he olivat jauhautuneet pehmeään ranskalaiseen liejuun, sillä tasaista jälkeä kyntävien tankkien telaketjut eivät tehneet eroa ruumiin ja saven välillä. Alistair näki ystäviensä rusentuneet, litistyneet kasvot.

Seitsemännen portaan enkeli

Frank McCourt

Otava 1996

Kuka luki? Äiti

” Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu ihmeelliseltä, että ylimalkaan jäin henkiin. Lapsuuteni oli, kuten arvata saattaa täynnä kurjuutta – tuskinpa onnellisesta lapsuudesta kannattaisi kirjoittaakaan. Mutta vielä pahempi kuin tavallinen kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä sitäkin pahempi on kurja irlantilainen katolinen lapsuus.”

Luin kauan, kauan sitten Leon Uriksen kirjan Kolmiyhteys, missä kerrotaan irlantilaisten kärsimyksistä englantilaisten nöyryytyksien edessä 1800-luvun puolivälistä pääsiäiskapinaa 1916. Seitsemännen portaan enkelissä eletään neljäkymmentä lukua ja englantilaisille ei ole anteeksi annettu mitään vieläkään. McCourtin omaelämäkerrallinen kirja kertoo kurjaakin kurjemmasta lapsuudesta jopa niin, että välillä miettii voiko tämä kaikki olla edes osaksi totta. 

Nelilapsinen perhe tulee Irlantiin, äidin ja isän synnyinmaahan Amerikasta isoäidin maksettua matkaliput Frankin ollessa neljävuotias. Yksi lapsista on kuollut Amerikassa, mutta seitsemännen portaan enkeli tuo uusia lapsia sitä mukaa, kun hakee kuolleita parempaan suojaan. Alkoholisti isä ei pysy paria viikkoa kauempaa työpaikassa, ei tuo saamaansa palkkaa tai työttömyyskorvausta kotiin vaan eksyy pubiin, joita on riittävästi. Äiti hakee avustusta kunnalta, kirkolta ja avustusjärjestöiltä nöyryytyksen uhallakin pitääkseen perheen hengissä. Äiti parka, jonka voimat välillä loppuvat! Nälkää, hygienian puutteesta sairauksia, keuhkotautia, lavantautia, silmätulehduksia, resuisia vaatteita, kengättömyyttä, kylmyyttä, lohduttomuutta, pettymyksiä, pilkkaa, nöyryytyksiä, karua elämää, kovaa kuria koulussa ja kaiken yllä ainoa oikea kirkko pelottelee helvetin uhalla myös lapsia. Sukulaisilta ja naapureilta ei apua heru, kaikki ovat samassa kurimuksessa. Kurjuutta riittää liikaakin. Kaikkea tätä katselee Frank lapsen silmin, kun ovi paiskataan nenän edestä kiinni ja kirjoittaa siitä riipaisevan kirjan viisikymmentä vuotta myöhemmin asuessaan Amerikassa.

Välillä tapahtumat ovat surkuhupaisia ja kirjailija kertoo tapahtumista niitä enempää kauhistelematta. Muutkaan Limerickin ryysyrannassa eivät elä juuri paremmin. Frank elää toivossa. Pääsy Amerikan ihmemaahan voisi tuoda pelastuksen hänelle ja hänen perheelleen.

Ryntään jatkoteoksen Amerikan ihmemaassa perään. Kirja ei lähde lentoon edeltäjänsä tavoin, mutta luen sen kuitenkin mielenkiinnolla.

Ja jälleen kysyn itseltäni: Miksi luen tällaisia kirjoja? Miksi en lue vain kirjoja joissa lehdossa lintujen laulu nyt soi ja lopussa on onnellinen loppu? Miksi luen kirjoja inkeriläisten kärsimyksistä, juutalaisten kohtaloista, Stalinin nälkäleireistä, Suomen nälkävuosista, kansalaissodan kauhuista, pakolaisista, irlantilaisten kärsimyksistä...

Tunnenko empatiaa jokaista kirjassani kohtaamaani kärsivää kohtaan? Muodostanko mielipiteitäni lukemieni kirjojen perusteella liikaa? Kykenenkö ajattelemaan sen yli, että joidenkin teosten takana voi on raha, manipulointi, narsismi, kuuluisaksi tulemisen tarve...

Kirjoilla on kuitenkin vaikutuksia ihmisten mielipiteisiin, minunkin. Jokainen lukemani kirja aiheuttaa kurkistuksen vähintään Wikipediaan totuuden selvittämiseksi. Mikä on totuus, kysyn sen jälkeen. Kaikkea lukemaansa ei voi ohittaa olankohautuksella. Jokainen hyvä kirja jättää jäljen tunnepitoisesti muistiin.