Sinikka PaavilainenKyynelvaunut

Kuka luki? Äiti

 

Kirja kertoo Inkerin suomalaisten vaikeista vuosista Stalinin aikaan kolmekymmentäluvulta vuoteen 1953, jolloin Stalin kuoli.

Inkerin pieni kansa jäi sodan jalkoihin saksalaisten lähestyttyä Leningradia. Pommitusten keskellä ainaisella pakomatkalla väestö vaelsi paikasta toiseen, eikä turvapaikkaa tuntunut löytyvän. Suomen ollessa yhteistyössä Saksan kanssa se tarjosin inkeriläisille pakopaikkaa ja 63000 inkeriläistä tuli Viron kautta Suomeen sotaa pakoon. Sodan jälkeen 56000 inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon valvontakomission vaatimuksesta. Lupauksista huolimatta inkeriläiset eivät saaneet palata kotiseudulleen, vaan heidät pakkosiirrettiin ympäri Neuvostoliittoa pakkotöihin kolhooseihin ja vankiloihin kansanvihollisina. Perheet hajoitettiin.Kun passi otettiin pois, oli liikkuminen muualla lähes mahdotonta. Karkaamisia tapahtui ja olo oli silloin kovin turvaton. Stalin näki inkeriläisissä uhan Leningradille, tuossa pienessä, köyhässä kansassa, joka vain halusi elää rauhassa! Pakkosiirtoja kyynelvaunuissa oli ollut jo ensimmäisen maailmansodan aikaan. Aina oli aloitettava alusta niissä olosuhteissa mihin sattui joutumaan.

Paavilainen on koonnut kirjan haastateltuaan kolmen vuoden ajan kaiken kokeneita inkeriläisiä. Kirjassa on paljon kurjuutta, pelkoa, uhkaa, ahdistusta,  epäoikeudenmukaisuutta, toivottomuutta, nälkää, jolloin vaatteetkin päältä oli vaihdettava leipään. Kirjassa ilo on pisaroina ja onnellisuus kaukana. Kaikki on niin huonosti, että alkaa epäilemään asioiden todenperäisyyttä kuten lukiessa natsien teoista. Paavilainen julkaisi kirjan omakustanteena 2013, koska se ei kelvannut kustantajille.

Oliko kirja liian arka aihe ja liian syvälle menevä? Into-kustanne julkaisi kirjan seuraavana vuonna

korjattuna laitoksena.

Miksi luen tällaisia kirjoja kysyn itseltäni. Miksi en lue vain kirjoja, joissa on onnellista elämää ja onnellinen loppu? Olin juuri lukenut Ella Ojalan muistelmateokset Pitkä kotimatka ja Suomi näkyy, samaa aihetta käsittelevät kirjat, mutta varovaisemmin ja hieman pehmeämmin. Historia antaa vain

lukuja pakkosiirretyitä, paikkakunnista, menehtyneistä ja vangituista. Haluan tietää mitä ihmiset kokivat ja tunsivat, miten he selviytyivät ja jaksoivat elää ahdistuksen keskellä. Kun vielä elossa olevat muistelevat tuota kurjuuden aikaa, ei oikein sovi epäillä asioiden todenperäisyyttä.

Kirjaa lukiessa mietin myös mitä jos sota olisi päättynyt toisin? Kuka meistä olisi ilmiantaja, kuka myötäilijä, musta korppi oven takana ja miksi? Diktatuuri on eri maissa aiheuttanut kansalle suuria kärsimyksiä: Stalin, Hitler, Mussolin, Franco, Pinochet, Idi Amin... Kuka antaa diktaattorille vallan? Ketkä toimii koneiston osana? Yksin tämä kaikki tuho on mahdotonta.

Haastatellut inkeriläiset olivat ensin haluttomia puhumaan menneistä, sillä he olivat edelleen peloissaan. Kirjailija sanoi ottavansa kaiken vastuun julkaisusta. Kirjailija toteaa: Tänä päivänä tästä voi puhua.

Kirja ei ole mukavaa iltalukemista, sillä se mustat korpit tulevat jopa uniin. Dekkarit eivät ole totta, tämä kirja on. Kirjaa voisi suositella niille, jotka haluavat tietää mitä on virallisen historian kirjoituksen takana ja niille, jotka haluavat tietää mitä on virallisen historian kirjoituksen takana ja niille, jotka eivät halua unohtaa.

Sininen polkupyörä 

Régine Deforges

Gummerus

2001

s.1194

Kuka luki? Tytär

Sininen polkupyörä koostuu kolmesta kirjasta, Sininen polkupyörä, Viettelysten Pariisi ja Rakkauden riemukaari. Teos on yksi Ranskan kautta aikojen suosituimpia viihdekirjoja ja sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1982. Tämä lukemani painos on julkaistu vuonna 2001. Eli vanha kirja, mutta minulle täysin uusi tuttavuus.

Pikaisella silmäyksellä en löytänyt tästä kirjasta arvosteluja muista kirjablogeista.  Sen sijaan löysin kirjailijasta mielenkiintoisen artikkelin Helsingin Sanomista. Ranskalainen kirjailija Régine Deforges kirjoitti 10-osaisen saagan sinisestä polkupyörästä, mutta vain viisi ensimmäistä teosta on suomennettu. Kirja-sarjaa on syytetty plagioinnista, sen rakenne ja henkilöhahmot ovat kuin Margaret Mitchellin Tuulen viemästä. Margaret Mitchellin perikunta haastoi Régine Deforgesin oikeuteen plagioinnista, mutta hävisi kuusivuotisen oikeustaistelun.

 En ole itse lukenut koskaan Tuulen viemää, mutta olen toki nähnyt klassikoksi muodostuneen elokuvasovituksen. Joten minun lukuelämystäni tämä samankaltaisuus ei päässyt häiritsemään. Ja täytyy sanoa, että viihdyin kirjan parissa enemmän kuin hyvin!  

Ensimmäinen osa sijoittuu vuosiin 1939-1942 ja kertoo Leasta, joka on kirjan alussa 17-vuotias, huoleton tyttö Bordeaux`n viinimailla. Leaa ei kiinnosta mahdollinen tuleva sota, vaan Laurent, Lean suuri rakkaus, joka kihlautuu Lean järkytykseksi toisen naisen kanssa. Lea vannoo saavansa vielä Laurentin itselleen. Lea joutuu kuitenkin sodan ja miehityksen aikana aikuistumaan ja hän muuttuu tytönhupakosta rohkeaksi vastarintaliikkeen kuriiriksi, joka kuljettaa salaisia viestejä miehitetyssä Ranskassa sinisellä polkupyörällään.  

Toisessa osassa, Viettelysten Pariisissa, joka sijoittuu vuosiin 1942-1944 Lea pyristelee saksalaismiehitystä vastaan yhä vaikeammaksi käyvässä vastarintaliikkeen taistelussa.  Kolmas osa Rakkauden riemukaari (1944-1945) päättää sodan ja jättää jälkeensä savuavat rauniot ja kipeitä arpia.

Juoni seuraa päähenkilö Leaa ja aluksi hänen lapselliselta tuntuvaa rakastumistaan Laurentiin, jonka vaimo Camille ja heidän vauvansa jäävät Lean vastuulle Laurentin lähtiessä sotaan. Paikalle saapuu antisankari Francois Tavernier, jonka rooli Lean elämässä kasvaa sodan myötä. Lea yrittää pitää kotitilaansa pystyssä, mutta saksalaiset miehittäjät asettuvat alueelle ja Lean sisko rakastuu heillä majailevaan upseeriin.  Viinitilan tilanhoitaja vetää välistä ja myy saksalaisille ja hänen poikansa Mathias, joka on rakastunut Leaan, häilyy hyvän ja pahan rajamailla. Pariisissa Lealla on kaksi ystävää, juutalainen nainen Sarah Mullstein ja erikoinen juutalainen kirjailija Raphael Mahl, joka on kirjan ristiriitaisin ja traagisin hahmo. Myös Lean setä, isä Adrien, dominikaanimunnkki, joka organisoi vastarintaa ja kamppailee uskonsa kanssa kuuluu kirjojen avainhenkilöihin. Ystäviä ja vihollisia on vaikea erottaa toisistaan ja kauheuksiin syyllistyvät yhä enenevissä määrin myös ranskalaiset maanmiehet.

Henkilöhahmona Lea on alkuun lapsellinen ja ärsyttävä. Kun hän kohtaa ensimmäistä kertaa tulevan ystävänsä Sarah Mullsteinin, keskustelu meni näin:

    Lea ei vastannut, vaan jäi odottamaan jatkoa epäkohteliaasti välinpitämättömän näköisenä. –Isäni ja mieheni pitävät Francois Tavernierà suuressa arvossa. Hän on ainoa, joka yrittää auttaa minua saamaan heille luvan lähteä Saksasta. –Miksi he haluavat lähteä Saksasta? Lea kysäisi uteliaana miltei vastoin tahtoaan. –Koska he ovat juutalaisia.- Entä sitten?- No sitten, Sarah Mulstein vastasi lempeällä äänellä, heidät pannaan keskitysleireihin, heitä kidutetaan ja heidät tapetaan. Lea tuijotti häntä uskomatta korviaan, mutta naisen synkkä katse kertoi totuuden. 

–Suokaa anteeksi, en tiennyt.

Lean välinpitämättömyys kuitenkin karisee kun saksalaiset marssivat kohti Pariisia ja Lea lähtee kammottavalle pakomatkalle mukanaan Laurentin viimeisillään raskaana oleva vaimo Camille. Kun kirja etenee, Lea muuttuu ja lukijana alan jännittää hänen puolestaan.

Sininen polkupyörä on mielestäni viihdyttävä ja koskettava kirja ja suosittelen sitä lämpimästi äidilleni, joka on historiallisten viihderomaanien ystävä. Aloitin muuten ranskan opinnot tänä syksynä. Tunnilla sain valita itselleni ranskalaisen nimen.

                  

                           Je suis Lea.

Victoria Hislop
Paluu

Kuka luki? Äiti

Brittiläiseltä Victoria Hislopilta on suomennettu tähän mennessä kolme kirjaa. Ensimmäinen kirja, Saari, kertomus Spinalongan  leprasaarelta on käännetty lukuisille kielille ja siitä tehty tv-sarja on nähty myös Suomessa. Paikoin tv-sarja oli jopa pitkästyttävä, eikä yltänyt kirjan tasolle.

Toinen kirja Elämänlanka kertoo tapahtumasta, missä 1917 Thessalonikin suurpalon yhteydessä pieni tyttö joutuu eksyksiin äidistään loppuelämäkseen. Kolmas kirja, eli tässä esiteltävä Paluu on mielestäni paras tästä kolmikosta.

Lontoolainen Sonia matkustaa Granadaan ja kuulee vanhalta ravintolanpitäjältä uskomattoman tarinan Ramirezin perheestä, josta ei ole aikaisemmin tiennyt mitään. Tarina on Sonian espanjalaisen äidin tarina, johon myös vanha mies liittyy läheisesti. 

Tietoni Espanjan sisällissodasta ovat olleet vähäisiä, mutta kirja avaa ikkunan tuohon kolme vuotta kestäneeseen kenraali Francon voittamaan sotaan. Ramirezin perheen kokemukset sisällissodassa ovat dramaattisia. Isä vangitaan,

kolme poikaa kuolee ja ensirakkauttaan ikuisesti etsivä Mercedes pakenee Lontooseen, eikä palaa enää Espanjaan. Sota on raakaa ja siviileilläkään ei ole turvapaikkaa missään. Italia ja Saksa tukevat Francon joukkoja, tasavaltalaisilla on tukijoita vähemmän. Francon diktatuurin jälkeen demokratia koitti Espanjassa vasta 1975, enkä oikein usko sisällisodan haavojen umpeutuneen vieläkään. 

 

Sonian valinta palata äitinsä juurille Granadaan palauttaa lukijan kehyskertomukseen. Kirja ei ole viihteellinen, kuten ei muutkaan Hislopin kirjat. Jos uusia suomennoksia tulee, käsi nappaa kirjaston hyllystä luettavaa tämän kirjailijan kohdalta. Kaikki kolme kirjaa ovat olleet Etelä-euroopan historiaa valaisevia ja aiheiltaan kiinnostavia. Hislop kertoo elävästi takertumatta pieniin yksityiskohtiin. Kirjassa Paluu espanjalainen tanssi kulkee kirjan henkilöiden mukana loppuun saakka. Äidit rakastavat lapsiaan ja perheiden yhteenkuuluvaisuus on vankkaa.

Kehyskertomus naisen epäonnistuneesta avioliitosta ei herätä suurempaa kiinnostusta ja kirja voisikin hyvin alkaa sivulta 130 ja kehyskertomus voitaisiin kuitata muutamalla sivulla. Pelkäänpä, että kirjailijaa tuntematta lukija voi luovuttaa jo alkuvaiheessa.

Hislopin kirjoja voi lukea useampaan kertaan, kuten olen tehnyt. Elämänlanka sai uusia ulottuvaisuuksia lukiessani kirjan uudelleen. Onko kirjojen uudelleen lukeminen ajanhukkaa, mietin kun keskityin kirjaan uudelleen. Kirjoja on niin paljon ja kaikkea ei ehdi lukea ja lukemattomien kirjojen pino kasvaa pöydälläni, mutta lukemisesta en luovu.

Audrey Magee :Sopimus

Kuka luki? Äiti

 

 

Toisen maailman sodan aikaisesta Saksasta on kirjoitettu niin paljon erilaisia kirjoja, että luulisi näkökulmien jo loppuvan. Natsiaikaa kuvaavat romaanit alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Irlantilainen Audrey Magee löytää kirjassaan uuden juonteen natsien toiminnan vaikutuksista. Kirja kertoo saksalaisesta naisesta, joka solmii sokkoavioliiton saksalaisen sotilaan kanssa ja lupaa odottaa miehen paluuta itärintamalta. Odotus kestää kahdeksan pitkää vuotta.

Erikoista on, että nainen kertoo Stalingradin piirityksessä mottiin jääneiden sotilaiden selviytymistaistelusta kuin olisi itsekin ollut mukana kokemassa sodan raakuudet. Peter selviytyy eläen toivossa nähdä vielä vaimonsa ja poikansa. Kun hän palaa selviää, ettei poika ole hänen.

Natsipuolueen suojissa isä järjestelee naiselle mukavat oltavat kotirintamalla, eikä tämä tunne myötätuntoa juutalaisia kohtaan, vaikka ei heitä sorrakaan. Itsekkyys, oma etu ja laumasieluisuus kulkevat käsikädessä. Nainen on tietoinen vääryyksistä, mutta ei uhraa niille ajatuksiaan. Vasta sodan kääntyessä tappiolliseksi Saksalle sodan julmuus tulee myös naisen elämään.

Kirja ei ole viihteellistä iltalukemista. Onnellista loppua ei ole. Kirja ei anna vastausta ikuiseen kysymykseeni miksi saksalaiset lähtivät mukaan natsien kiihotukseen kansanryhmää kohtaan ja antoivat kaiken tapahtua kirjoittaen alle Euroopan historian suurimman häpeätahran. "Emme tienneet" ei riitä minulle.

Paula Havaste: Tuulen vihat, Maan vihat ja Veden vihat-trilogia

Helsinki Gummerus 2014,2015,2016

Kuka luki? Äiti

Havasten kirjasarja on kuvitteellinen kertomus 1100- luvulta naisen elämästä.

Hämeen sydämessä päähenkilö Kerte kasvaa, iloitsee kaikesta pienestä, markkinamatkalta ostetusta lasi-helmestä, uudesta korusta olkapäillä.

Kerte taitaa vanhat parannuskeinot, taiat, loitsut ja palvoo vainajien henkiä uhrilehdossa. Kun mies, Lalli, murhaa piispa Henrikin Köyliön järven jäällä, Kerte lähtee yksin pakomatkalle ja päätyy Tukholmaan.

Sisareni ei pitänyt kirjoista, koska ne hänen mielestään sisälsivät liian paljon taikauskoa ja pakanallisia uskomuksia, mitäpä 1100-luvun ihminen kuin luonnonjumalia, joiden uskoi kaikkea elämää hallitsevan.

Kolmannessa kirjassa Veden vihat matkalla Turkuun Kerte rantautuu haaksirikkoisessa laivassa Tallinnaan, missä viettää talven kohtalaisen onnellisena, mutta kaipailee Turkuun ja sieltä kotikonnulleen. Ajattelin, että seuraava kirja onkin varmaan nimeltään Metsän vihat missä Kerte taivaltaa lapsensa ja koiransa kanssa metsien halki kotiinsa.

Havasten historialliset viihdekirjat eivät sisällä Kaari Utrion kirjojen romantiikkaa, eikä kirjan lopussa aina kaikki ole hyvin. Enemmän ne kertovat arjen taisteluista kaikkia vastuksia vastaan. Päähenkilö on vahva nainen, joka näyttää selviytyvän kansannaisen tapaan neuvokkuudellaan kerta kerran jälkeen.

Kirjasarja on löytö kotimaisten historiallisten viihdekirjojen joukossa ja pitää kirjan ääressä alkulehdiltä kirjan loppuun ja jatkoa jää odottamaan. Kirjan mukana elää historiassa.

Taavi Vartia: Varastettu vaimo

Kustantaja Paasilinna

2015

s.383

Kuka luki? Tytär

Taavi Vartian Varastettu vaimo kertoo sardinialaisesta villakauppiaan tyttärestä Cristinasta, joka ryöstetään kotitilaltaan omana hääpäivänään vuonna 1069. Cristinan tie vie viikinkien mukana pimeään pohjolaan.

Varastettu vaimo oli hyvin viihdyttävä historiallinen viihderomaani. Juonenkäänteet olivat jokseenkin ennakoitavissa ja kirjassa on koossa kaikki perinteiset ainekset vihaan, kostoon ja kaiken voittavaan rakkauteen. Varastettu vaimo ei tarjonnut juuri yllätyksiä, mutta se oli sujuvasti kirjoitettu, henkilöihin oli helppo samaistua ja sen luki mielenkiinnolla loppuun asti.

Luen melko usein naisten kirjoittamia romaaneja, joissa on pääosassa nainen. Kai siihen on siten helpompi samaistua. Tässä kirjassa Taavi Vartia on onnistunut luomaan naispäähenkilöstään mielenkiintoisen, ehkäpä jopa hieman epäuskottavan vahvan naisen, jota mitkään kokemukset eivät lannista. Päähenkilönä Cristina on ylpeä ja kipakka nainen, joka ei tunnu murtuvan edes vankina maakuopassa.

Viihdyttävä kirja kaikin puolin ja luen mielelläni seuraavankin kirjan, jos Vartia jatkaa tällä linjalla. Taavi Vartia on kirjoittanut useamman nuortenkirjan, jotka sijoittuvat myös viikinkiaikaan sekä ohjannut mm. Rölli-elokuvia.

Suosittelen Äidille luettavaksi sateisena päivänä, kun haluaa lukea hieman historiallista hömppää.

Perustetaanko sellainen yhteinen kirjablogi? 

Näillä sanoilla lähestyin äitiäni tänä keväänä ja siitä se idea alkoi hautumaan.  Meitä on aina yhdistänyt rakkaus kirjoihin ja lukemiseen. Lähes jokainen puhelumme kääntyy aiheeseen, mitä olemme lukeneet viime aikoina. Mutta niitä on joskus niin vaikea muistaa. Mikä sen hyvän kirjan nimi olikaan, jonka luin jouluna? Siihen pulmaan ratkaisuksi löytyi tämä yhteinen blogi. Kahden sukupolven yhteinen lukemisharrastus. Ehkä muutaman vuoden kuluttua jo kolmen sukupolven ?(Tyttäreni on 4-vuotias kirjojen ystävä)

Näin alkuun hieman syväluotaavia kysymyksiä ja pohdintaa, miten meistä tuli tällaisia lukijoita kuin olemme. Minä olen Tytär, blogin ylläpitäjä ja äitini on Äiti ja tämä on meidän yhteinen kirjablogimme. Rakkaudesta kirjallisuuteen.

Kuka olet?

Äiti:

Olen eläkkeellä oleva lasten kanssa elämäntyöni tehnyt ahkera kirjojen lukija

Tytär:

Olen 30-vuotias humanisti, joka on perinyt rakkauden kirjoihin äidiltään.

Lapsuuden kirjamuistot:

Äiti:

Elämäni ensimmäinen kirjanen oli joululahjaksi saamani Topeliuksen Sampo Lappalainen. En osannut vielä lukea ja minulle luettiin kirja useaan otteeseen. Kolmannella luokalla pääsin vihdoin lainaamaan kirjoja koulun kirjastosta kerran viikossa. Kerralla sai lainata vain kaksi kirjaa, että kirjat riittäisivät kaikille. Sitten tärähti. Sain käsiini Milnen Nalle Puhin. Oli lauantai, kotona tuoksui leivotulta, sillä meillä leivottiin aina lauantaisin. Käperryin pirtin nurkkaan pullaa mutustaen ja ahmin kirjan kannesta kanteen. Tuntuu, että vieläkin kuulen Nalle Puhin tassujen töminän, kun Risto Reipas veti sitä portaita alas. Jäin kerralla koukkuun. Hurahdin kirjojen maailmaan.

Tytär:

Ensimmäinen kirja jonka muistan, kertoi ankasta ja nallesta. Olen unohtanut kirjan nimen, mutta muistan vielä jokaisen kuvan siitä. Äitini luki sitä minulle joka ilta. Ja koska osasin sen ulkoa, äiti luki sitä tahallaan väärin ja minä kerroin miten se oikeasti meni. Hyvin varhain pääsin äidin mukana kirjastoon. Kirjastosta tuli minulle kuin toinen koti ja vedin lainaamaani kasaa usein pulkalla kotiin. Kasa painoi liikaa, jotta olisin jaksanut kantaa sitä.

Ihmiset jotka vaikuttivat lukemisharrastukseesi?

Äiti:

Eniten lukemisharrastukseeni on vaikuttanut 1.luokan opettajani, joka opetti minut lukemaan. Kotoa ei harrastukseen annettu tukea. Tulin kodista, jossa kirjahyllyssä oli kaksi kirjaa: raamattu ja kekkosvitsit. Lukemisharrastusta katsottiin karsaasti. Siinä meni silmät ja siitä sai vääriä vaikutteita. Sukan neulominen harmaasta villalangasta oli hyödyllisempää. Sähköäkin säästettiin ja illalla ei voinut kovin myöhään lukea. Valoisat kesäyöt pelastivat ja luin monesti aamuyöhön asti. Kaikesta tästä huolimatta minusta tuli intohimoinen lukija. Aikuisena lukemisharrastukseeni on paljon vaikuttanut se, että olen aina asunut kirjaston lähellä ja kirjaston henkilökunta vinkkaa lukemistapani tuntien kirjoista, jotka voisivat kiinnostaa minua. Kirjasto suosittelee, etsii, kaukolainaa ja varmaan lopulta kirjoittaa haluamani kirjan. Kirjasto on minulle ehtymätön aarreaitta.

Tytär:

Äitini opetti minut lukemaan kun olin 5-vuotias. Lukemisen myötä minulle aukesi uusi maailma. Kirjastossa oli maailman mukavin kirjastonhoitaja ja viihdyinkin kirjastossa pitkiä aikoja kesät talvet. Merkkasin lukemani kirjat pieneen vihkoon ja kun sain tuhat kirjaa luettua 8-vuotiaana,(toki ne olivat lasten kuvakirjoja suurimmaksi osin) äitini kutsui kirjastonhoitajan kotiimme kakkukahville. 7-vuotiaana sain opettajaltani syntymäpäivälahjaksi L.M. Montgomeryn Sateenkaarinotkon, jonka merkitys minulle oli valtava. Suuntasin vanhojen tyttökirjojen pariin ja menetin niille sydämeni. Ne ovat kaikki kirjahyllyssä odottamassa, jos tyttäreni haluaa lukea ne joku päivä.

Kirjat jotka tekivät lähtemättömän vaikutuksen?

Äiti:

Erityisiä kirjamuistoja jäi Anni Swannin kirjoista Iris rukka, Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri. Lähtemättömän vaikutuksen minuun lapsena teki lukemani kirja Salainen puutarha, johon etsin jatkoa pitkään. Myös Setä Tuomon tupa jäi mieleen.  Aikuisena Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Leon Uriksen Exodus, Kolmiyhteys ja Mila 18, Linnan Täällä pohjantähden alla ovat kirjoja, jotka olen lukenut useampaan kertaan. Uudemmasta tuotannosta pidin paljon kirjasta Seitsemännen portaan enkeli ja Lundbergin kirjasta Jää. Kotimaisista kirjailijoista nostaisin esiin naiskirjailijat Eeva Kilpi, Marta Tikkanen, Raisa Lardot ja Laila Hirvisaari, joita olen lukenut mielenkiinnolla. Olen myös pitänyt paljon eläneistä ihmisistä kaunokirjalliseen muotoon kirjoitetuista, fiktiivisistä puolielämänkerrallisista kirjoista, joita esim. Hannu Mäkelä (Leinosta, isästä ja äidistä) ja Panu Rajala (Meriluodosta, Paavolaisesta, Ahosta ja Inhasta) ovat kirjoittaneet.

Tytär:

Lapsena rakastuin vanhoihin tyttökirjoihin. L.M. Montgomeryn Anna ja Annan lapset myöhemmissä kirjoissa tuntuivat todellisilta henkilöiltä, joilla kävin aina kylässä lukiessani noita kirjoja uudelleen ja uudelleen. Myös Louisa M. Alcotin tuotanto oli minulle rakas.  Ylä-aste ikäisenä löysin täysin uuden minua miellyttävän genren, kun käteeni tarttui J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Tuon ajan järisyttävin kirja oli kuitenkin Alicia, juutalaistytön tarina, joka aukaisi silmäni historialle. Myös Älä itke Saara ja Lapsi 312 jäivät mieleen.  Victor Hugon Kurjat tuli myös luettua hiirenkorville. Aikuisena olen pitänyt mm.Diane Gabaldonin, Kate Mortonin, Victoria Hislopin ja John Boynen kirjoista. Odottelen myös malttamattomana George Martinin suururakan viimeisiä teoksia.  Viime vuosina mieleen on jäänyt Sebastien Japrisotin Pitkät kihlajaiset ja Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe.

Mieluisat ja vähemmän mieluisat tyylilajit?

Äiti:

Tyylilajiasiaa pitää oikein pohtia. Paljon olen lukenut kirjoja, jotka olen itse määritellyt historialliseksi hömpäksi. Olisiko oikea määritelmä sitten historialliset viihdekirjat. Vakavammat kirjat, jotka kertovat juutalaisuudesta, vanhasta Venäjästä, Irlannista, ja joissa on oikea historiallinen viritys ovat kiinnostaneet, samoin Suomen historiaan liittyvät teokset. Elämäkerrat ovat utelias kurkistus eläneisiin ihmisiin. Kotimainen kirjallisuus Finlandia-ehdokkaiden myötä vievät kaksi kolmasosaa lukemisajastani. Minulla ei ole inhokkikirjoja, mutta dekkareita en ole lukenut juuri ollenkaan. Heti kun kirja alkaa vaikuttaa dekkarilta, suljen sen ja palautan kirjastoon. Minulla ei ole mielenkiintoa murhamysteereihin ja jännitykseen. Ajattelen, että on niin paljon muuta luettavaa, mikä kiinnostaa minua enemmän.

Tytär:

Pidän kovasti historiallisista viihdekirjoista ja myös vakavammista historiallisista romaaneista.. Mieluisia ajanjaksoja ja paikkoja ovat 1700 ja 1800-luku sekä 1900-luvun alkupuoli, erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikaan keskittyvät romaanit. Tykkään Australiasta karuista oloista ja Englannin sumuisista nummista.  Joskus luen myös  chick-lit-kirjallisuutta, mutta olen melko valikoiva sen suhteen. Oma lajinsa on science fiction, jossa pidän useammasta eri genrestä perinteisestä fantasiasta dystopioihin. Käteeni tarttuu joskus myös dekkari, mutta ei usein. En juurikaan lue elämäkertoja tai tietokirjoja tällä hetkellä, koska vietän niiden parissa tarpeeksi aikaa opintojeni puitteissa.  Teen tällä hetkellä historian graduani ja haluan vapaa-aikana lukea jotain kevyempää kirjallisuutta. Äidistäni poiketen luen melko paljon käännöskirjallisuutta.

Viimeksi lukemasi kirja ja mitä aiot lukea seuraavaksi?

Äiti:

Viimeksi olen lukenut Aino Sibeliuksesta kertovan Ihmeellinen olento. Seuraavaksi luen Enni Mustosen uusimman Ruokarouva, mikä on varauksessa kirjastosta. Äskettäin kuolleen Elie Wiesellin kirja Yö pitää hankkia käsiin, ja se onkin tulossa kaukolainana Porvoosta saakka.

Tytär:

Viimeksi luin Taavi Vartian Varastettu vaimo. Nyt minulla on kesken kaksi kirjaa : Lidia Tsukovskajan Vajoaminen, joka kertoo Stalinin ajan vainoista sekä Margaret Atwoodin Oryx ja Crake, joka kertoo geeniteknologian vaaroista.